Norjan vesiputousten tuottamaa vesivoimaa käytettiin myllyn rattaiden pyörittämiseen jo varhaiskeskiajalla. Sähkö otettiin käyttöön 1800-luvun lopussa, mikä mahdollisti maan runsaslukuisten vesistöjen valjastamisen tuottamaan sähköä kaukana vesistöistä sijaitseville tehtaille. Näin vesivoima loi perustan Norjan teollistumiselle.
1900-luvun alkupuolella vesivoiman valjastaminen auttoi yrityksiä, kuten väkilannoitteita valmistavaa Norsk Hydroa, energiaintensiivisen teollisuuden rakentamisessa. Toisen maailmansodan jälkeen energiaintensiivinen teollisuus, kuten alumiinin tuotanto sekä sähkökemiallinen ja sähkömetallurginen teollisuus laajenivat Norjassa merkittävästi osana Euroopan jälleenrakennusta. Vesivoimateollisuutta kehitettiin vilkkaimmin 1910-1925 ja 1960-1985.
Norja siirtyi öljyaikaan 1960-luvun loppupuolella ja siitä tuli öljyn ja kaasun nettoviejä vuonna 1975. Vaikka maakaasun merkitys onkin lisääntymässä, öljy pysyy edelleen energia-alan tärkeimpänä hyödykkeenä.
Vuoden 1973 öljykriisin vuoksi kansainvälinen kiinnostus uudistuvia energialähteitä kohtaan alkoi kasvaa paitsi keinona alentaa kustannuksia myös sen vuoksi, että alettiin kantaa huolta ympäristön tilasta. Norjassa on kehitteillä uusia energiamuotoja, kuten aaltoenergia, tuulivoima, lämpöpumput ja uudet bioenergiamuodot, kuten lämmön tuottaminen eri tyyppisillä biomassoilla, sekä biopolttoaineet (bioetanoli ja biodiesel). Bioenergia on Norjan vanhin energianlähde ja polttopuut ovatkin yhä edelleen merkittävä lämpöenergian lähde.
Ennen toista maailmansotaa yksi viidesosa Norjan väestöstä oli vailla sähköä, ja 1938 perustettiin erityinen valtion tukijärjestelmä tilanteen parantamiseksi. Sodan jälkeen järjestelmä otettiin uudelleen käyttöön kaikkien Manner-Norjan kotitalouksien kytkemiseksi sähköverkkoon.
Kaikkeen vesivoimaresurssien hyödyntämiseen tarvitaan keskusviranomaisten lupa. Stortinget (Norjan kansankäräjät), hallitus, öljy- ja energiaministeriö ja Norjan vesivoima- ja energiadirektoraatti (NVE) vastaavat muodollisesti vesivoimalaitosten lupakierroksista. Laajat tai ristiriitaiset projektit esitellään pääsääntöisesti Stortingetille.
Energiantuotantosektorin rakenteessa on nähtävissä se, miten järjestelmä on ajan myötä laajentunut. Voimalaitokset olivat alun perin paikallisia, niiden omistus oli paikallisissa käsissä ja niiden tarkoituksena oli tuottaa sähköä uusille teollisuuslaitoksille sekä yksittäisille alueille ja toisaalta tuottaa halvempaa sähköä siirtokaapelien avulla. Tämän seurauksena syntyi koko joukko erilaisia sähkölaitoksia, jotka erosivat toisistaan liiketoimintojen organisoinnin osalta, sillä ne olivat osin paikallisen yksityissektorin omistuksessa ja osin julkisen tahon, eli kuntien, läänien ja/tai valtion omistuksessa. Tämä kirjava rakenne on edelleen käytössä.