Korkean työllisyysasteen saavuttaminen on ollut etusijalla Norjan politiikassa toisen maailmansodan jälkeen. 1970-luvulla Pohjanmeren kaasukenttien kehittäminen ja aktiivinen työmarkkinapolitiikka laskivat Norjan työttömyyslukuja merkittävästi muihin teollisuusmaihin verrattuna. 1980-luvulta lähtien talouden globalisoituminen on sitonut Norjan tiiviimmin maailmanlaajuiseen suhdannekehitykseen, ja tällä hetkellä maan työttömyysaste heijasteleekin kansainvälisiä suhdannevaihteluita. Vuonna 2002 työttömänä oli 3,9% työvoimasta.
Norjassa tärkeimpiä työmarkkinapoliittisia keinoja ovat valtion työvoimatoimistot, joiden verkosto ulottuu maan eri lääneihin ja kuntiin. Julkisen sektorin viranomaiset ovat myös toteuttaneet pitkän tähtäimen työllistämistoimia, joista voidaan mainita uusia työntekijöitä palkkaaville yrityksille maksettava palkkatuki, koulutusaloitteet, työharjoitteluohjelmat sekä erityistoimet sellaisten henkilöiden osalta, joiden ammatilliset mahdollisuudet ovat rajalliset.
Maailmansotien välisenä aikana myös Norjassa syntyi muun Euroopan tavoin joukkotyöttömyys. Työttömien määrä oli suurin vuonna 1933, jolloin työttömänä oli yksi kolmasosa järjestäytyneestä työvoimasta. Toisen maailmansodan jälkeisen jälleenrakennusvaiheen aikana tehtiin laaja poliittinen sopimus siitä, että yksi Norjan uuden talouspolitiikan tärkeimmistä tavoitteista olisi täystyöllisyys. Kaikki maan sodanjälkeiset hallitukset ovat olleet yksimielisiä tästä tavoitteesta.
Vaikka Pohjanmeren öljyteollisuus onkin synnyttänyt Norjaan monia uusia työpaikkoja, työttömyys alkoi kasvaa 1980-luvun alussa. Norjan talouden ja maailmantalouden ylikuumeneminen nosti työttömyyslukuja merkittävästi uudelleen vuonna 1987-88.
Viime vuosina työvoiman määrä on vakiintunut 2,0 – 2,1 miljoonan työntekijän tasolle. Naispuolisten työntekijöiden määrä kasvoi huimasti 1980-luvulla ja on siitä lähtien pysynyt korkeana. Norjan työvoimasta suuri osa on osa-aikaisia työntekijöitä. Hieman alle puolet naisista ja noin 10% miehistä työskentelee alle 36 tuntia viikossa.