Norjan talous on luonteeltaan sekatalous, eli kapitalistinen markkinatalous, jossa myös valtio on selkeästi mukana.
Kuten muuallakin Länsi-Euroopassa, Norjan teollisuuden laajeneminen on paljolti perustunut yksityisiin omistusoikeuksiin ja yksityissektoriin. Valtio kuitenkin omistaa tai johtaa joitakin teollisuuden alan toimintoja. Valtion omistukset ja yksityissektorin sääntely tekevät Norjasta sekoituksen markkina- ja suunnitelmataloutta. Valtion hallinnollinen rooli näkyy erilaisina veroina, maksuina ja tukina, lupien myöntämisenä sekä muun muassa työympäristöä, kirjanpitoa, saasteita ja tuotteita koskevina säännöksinä. 1990-luvun aikana valtion omistus teollisuudessa alkoi enemmän rajoittua puhtaasti taloudellisiin investointeihin.
Teollisuus on pääasiassa yksityisomistuksessa, joskin valtio on joidenkin Norjan suurimpien yhtiöiden, kuten Statoilin ja Norsk Hydron, suurin omistaja. Statoil (Norjan valtion omistama öljy-yhtiö) hallitsee Norjan merellä tapahtuvaa öljyntuotantoa sekä petrokemiaa, öljyn jalostusta ja öljyn markkinointia. Maatalous ja kalastus sen sijaan ovat yksityisissä käsissä, lukuun ottamatta muutaman kymmenen prosentin suuruista antoisaa metsäosuutta, joka on valtion omistuksessa.
Pankkialalla on olemassa valtion pankkeja, jotka koskevat tärkeimpiä toimialoja (maatalous, kalastus, raskas teollisuus), kuntia, aluekehitystä, asumista ja koulutusta. Valtio on merkittävä vesivoimalaitosten ja sähkölaitosten omistaja. Vaikka valtiolla onkin monopoliasema rautatieliikenteessä ja postipalveluissa, valtion omistamille yrityksille on annettu vapaat kädet, eli yritykset ovat yhä enemmän alttiina kilpailuvoimille.
Valtio on vähitellen vähentämässä mukanaoloaan Norjan teollisuudessa sitä mukaan, kun sääntelyn purkamiseen ja yksityistämiseen tähtäävät prosessit etenevät teollistuneessa maailmassa.