Muinaisista löydöistä on nähtävissä monia merkkejä tietoisesta yrityksestä lisätä jokapäiväisten käyttöesineiden ja varusteiden esteettisiä ominaisuuksia. Osbergin löytöihin kuului ammattilaistason tekstiilejä ja puukaiverruksia, joista saatiin runsaat todisteet syntyperäisen väestön käsityötaidosta. Myös Norjan keskiaikaisten kirkkojen interiöörit ja sisustukset ovat todiste loistavasta ammattitaidosta, jota edustavat saarnastuolien kaiverrukset, erilaiset kuparista ja hopeasta valmistetut seremonialliset esineet ja kenties kaikkein erityisimmin taidokkaasti kudotut kirkkotekstiilit, kuten esimerkiksi Baldisholin koristeellinen seinävaate, jonka on tehnyt tuntematon taiteilija, mikä oli tavallista siihen aikaan.
Ruusumaalaus on alun perin norjalainen koristemaalaustekniikka, jossa pääasiallisena kuviona käytetään eri muotoisia ja kokoisia ruusuja. Menneiden aikojen talonpoikais- ja maanviljely-yhteisöissä suosittua ruusumaalausta pidetään nykyään klassisena norjalaisena kansantaiteena.
1500-luvun aikana norjalaiset kultasepät alkoivat leimata valmistamansa esineet, joten siitä lähtien valmiissa tuotteessa näkyi aina tekijän nimi.
Loistava perinne, joka kukoisti renessanssin aikana, oli myös muinainen kuvakudosten kutominen – naisen toimi, joka vakiintui lujasti Gudbrandsdalenin alueella. 1600-luvun alkupuolelta lähtien norjalaiset rautatehtaat toimittivat uuneja, joissa oli taiteellisesti erittäin arvokkaat ja mielenkiintoiset kaiverrukset, jotka määrittivät norjalaisen käsiteollisuuden alkuperän selvästi.
Puukaiverruksen ja ruusumaalauksen perinteet säilyivät maaseutualueilla pitkälle 1800-luvulle saakka. Itsenäisyyden saaminen vuonna 1814 lupasi monia uusia mahdollisuuksia käsityöläisyhteisölle, mutta seuranneina vuosikymmeninä köyhyys muodosti vakavan esteen kehitykselle. 1800-luvun jälkipuoliskon aikana muinaiset perinteet vaikuttivat yhä voimakkaasti norjalaiseen käsiteollisuuteen, mutta uusi teknologia alkoi vähitellen saavuttaa jalansijaa käsitöiden valmistuksessa. Vuonna 1852 perustettu Hadelandin lasitehdas aloitti kirkastetun lasin tuotannon – usein käytettiin ulkomaisia, korkean teknisen tason täyttäviä tekniikoita. Egersundin Fajanssiteollisuus toi markkinoille englantilaisen kivitavaran ja vuonna 1887 avattiin Porsgrunnin posliinitehdas.
Viimeisten 100 vuoden aikana käsitöiden esteettisten ominaisuuksien arvostus on kasvanut suurimmissa asutuskeskuksissa vuosisadan vaihteen jälkeen järjestettyjen suurten, kansainvälisten käsityönäyttelyiden myötä. Keskeistä tälle kehitykselle on ollut norjalaisten kultaseppien keskuuteen levinnyt suuntaus käyttää vähemmän aikaa työpajojen toimeksiantoihin ja keskittyä enemmän alansa taiteellisiin muotoiluaspekteihin.
Uudelleen syntynyt kiinnostus norjalaista käsiteollisuutta kohtaan jugend-kaudella antoi virikkeen myös sille, että käsitöissä alettiin jälleen käyttää viikinkien muinaisia merkkejä, kuten esimerkiksi ankan- ja lohikäärmeenpäitä, jotka ovat siitä lähtien sisältyneet moniin käsiteollisuuden eri muotoihin ja herättäneet laajaa kansainvälistä kiinnostusta, ja niistä on myös muodostunut eräänlaisia kansallisia symboleita.
1930-luvun funktionalistisella suunnittelulla oli merkittävä vaikutus Skandinavian käsiteollisuustuotantoon ja 1950-luvulle tultaessa se oli nostanut esiin erottuvan, pehmeämmän ja humaanimman muodon, joka tunnetaan skandinaavisena suunnitteluna.
1970-luvun tapahtumat mullistivat käsiteollisuuden. Tekstiilit, lasityöt, keramiikka ja muut käsiteollisuuden muodot alettiin hyväksyä visuaalisena taidemuotona eikä tuotteen tosiasiallista käyttötarkoitusta pidetty enää tärkeänä. Vuonna 1974 käsityöläiset alettiin viimein ottaa huomioon valtion tulotakuujärjestelmässä, ja norjalainen taideyhteisö alkoi yleisemmin hyväksyä heidät joukkoonsa. 1980-luvun aikana teollisen muotoilun merkitys kasvoi ja yhä enemmän käsityöläisiä palkattiin koristelemaan julkisia tiloja ja rakennuksia. Käsiteollisuus ja design muodostivat myös tärkeän osan Lillehammerin talviolympialaisten taiteellisesta ilmeestä vuonna 1994.