Norjan elokuvahistoria on tilasto elokuvantekijöiden, näyttelijöiden ja taustatyöntekijöiden sukupolvista kehittämässä taidelajiaan läpi kulttuurillisten aikakausien, jotka erottuivat selkeästi toisistaan. Olosuhteet ovat vaihdelleet suuresti, kuten pitkä luettelo ainoastaan yhdestä elokuvasta tunnettuja ohjaajia kertoo. Taloudellinen tuki on ollut epävarmaa, mutta taiteellisen nerokkuuden ja voimakkaan henkilökohtaisen johtajuuden kausia on siitä huolimatta ollut. Norja on ylpeä elokuvaperinnöstään, joka monin tavoin heijastaa norjalaisen yhteiskunnan kehitystä.
Norja tuli elokuva-alalle myöhään, kun verrataan Ruotsiin ja Tanskaan, jotka saavuttivat varhain menestystä tuottaessaan suurimittaisia pitkiä elokuvia kansainväliseen levitykseen. Aivan ensimmäisestä Norjassa tuotetusta pitkästä elokuvasta tiedetään varsin vähän. Itse elokuva on kadonnut ja jäljellä oleva lähdemateriaali on kaksiselitteistä. Elokuvan tuotti Hugo Hermansen vuonna 1906 tai 1908, ja sen nimi oli Fiskerlivets farer (Kalastajaelämän vaaroja) tai Et drama paa havet (Jännitystä merellä). Seuraava teos ilmestyi vasta vuonna 1911, kun Halfdan Nobel Roede tuotti elokuvan Fattigdommens forbandelse (Köyhyyden kirous), jota monet asiantuntijat pitävät Norjan ensimmäisenä pitkänä elokuvana. Roeden teokset saivat inspiraationsa sen aikaisista tanskalaisista eroottisista melodraamoista eikä niillä ollut perustaa norjalaisessa yhteiskunnassa. Norjalaiset pääsivät nauttimaan jatkuvasta ammattimaisesta elokuvatuotannosta vasta vuonna 1920. Samana vuonna myös norjalaisen elokuvanteon luonne muuttui, ja Rasmus Breisteinin Fante-Anne (Mustalais-Anne) sai aikaan ilmiön, joka nyt tunnetaan kansallisena läpimurtona. Suurin osa aiempien teosten tapahtumapaikoista oli sijoitettu anonyymeihin suuriin kaupunkeihin, mutta nyt ohjaajat alkoivat keskittyä Norjan luontoon ja maaseudun ulkoilman iloihin. 1930-lukua voi osuvasti nimittää norjalaisen elokuvan kulta-ajaksi. Ensimmäinen äänielokuva oli Tancred Ibsenin, Norjan kirjallisuuden jättiläisten Henrik Ibsenin ja Bjørnstjerne Bjørnsonin pojanpojan Den store barnedåpen (1931; Tärkeät ristiäiset). Sotaa edeltävät vuodet olivat elokuvateollisuudelle kasvun ja lisääntyvän suosion aikaa, kun elokuvantekijät muokkasivat tunnettuja kirjallisia teoksia valkokankaalle ja herättivät ne henkiin käyttäen teattereissa ammatikseen näytteleviä ammattilaisia.
Toisen maailmansodan aikaisen natsimiehityksen aikana niin Norjan elokuvatuotanto kuin elokuvateatteriohjelmistokin olivat saksalaisen sensuurin alaisia. Siitä huolimatta yleisöä tulvi elokuvateattereihin nauttimaan mistä tahansa sensuurin läpäisseestä pohjoismaisesta viihteestä. Paradoksaalista kyllä, juuri tämän jakson aikana perustettiin kansallinen elokuvadirektoraatti, joka antoi Norjalle sen ensimmäiset elokuvaa koskevat kansalliset toimintaperiaatteet. Veteraaniohjaaja Leif Sinding oli direktoraatin pääasiallinen johtaja. Sodan päättyessä direktoraatti oli kerännyt yli 10 miljoonan Nkr (noin 1,28 miljoonan euron) suuruisen rahaston.
Sodanjälkeinen kausi oli luonnollinen käännekohta norjalaiselle elokuvalle, ja uusi elokuvantekijöiden sukupolvi nousi esiin. Edith Carlmar, Norjan ensimmäinen naispuolinen ohjaaja, teki vuosien 1949 ja 1959 välillä 10 pitkää elokuvaa. Hänen hyvät arvostelut saaneet teoksensa antoivat usein kipinän julkiselle keskustelulle ja niillä oli poikkeuksellinen kyky houkutella ihmisiä lippuluukuille. Nykyään niitä pidetään klassikoina. Carlmar valitsi viimeisen elokuvansa Ung flukt (1959; Nuori karkulainen) pääosaan Liv Ullmannin, joka tuolloin sai ensimmäisen pääosansa. Ullmann on Norjan tunnetuin näyttelijätär ja ohjaaja. Troløs (Petollinen), jonka Ullmann teki vuonna 2000, oli samana vuonna ehdolla Cannesin elokuvafestivaaleilla. Carlmarin kanssa samana vuonna ohjausdebyyttinsä tehneen Arne Skouenin saavutuksiin kuuluu 17 pitkää elokuvaa. Jotkut Norjan suurimmista elokuvamenestyksistä olivat hänen aikaansaannostaan, kuten esimerkiksi vuoden 1957 Oscar-ehdokas Ni liv (Yhdeksän elämää). Monet kriitikot pitävät sitä kaikkien aikojan parhaana norjalaistuotantona. Skouenin elokuvat ovat edelleen suosittuja elokuvafestivaaleilla ja muissa elokuvatapahtumissa ympäri maailmaa.
Sodanjälkeiseltä kaudelta erottuu edukseen vielä ainakin kaksi muuta nimeä. Vuonna 1948, huonekalujen valmistaja Ivo Caprino alkoi tehdä olohuoneessaan kokeiluja nukeilla ja filmillä. Hänestä tuli nopeasti norjalaisen animaation kuningas. Caprinon ainutlaatuinen menetelmä tuottaa elokuvia käyttäen nukkeja toi hänelle kansainvälistä mainetta eikä hänen elokuvansa Pilvikallion vauhtikisat (Flåklypa Grand Prix, 1975) kassamenestystä ole vielä ylitetty. Aivan toisenlaista elokuvan lajia edustaa Thor Heyerdahl. Kon Tiki, jonka hän kuvasi lauttamatkansa aikana vuonna 1947 Tyynellä valtamerellä, sai parhaan dokumenttielokuvan Oscar-palkinnon vuonna 1952 ja se on edelleen ainoa Oscar-palkinnon voittanut norjalainen elokuva. Dokumentit olivat erittäin suosittuja heti sodan päättymistä seuranneina vuosina, etenkin jos niiden aiheet pitivät sisällään sotaan liittyvää materiaalia tai tutkimusmatkoja. 1950-luku edusti norjalaisen dokumenttielokuvan kukoistusaikaa sekä tekemisen että katsomisen suhteen. 1960-luvulle tultaessa televisio oli kuitenkin korvannut dokumenttielokuvan ja televisiosta oli tullut ensisijainen ajankohtaisten tapahtumien ja luonto-ohjelmien lähettäjä. Viime aikoina norjalainen dokumenttielokuva on tehnyt onnistuneen paluun. Knut Erik Jensenin vuonna 2001 valmistunut Kiihkeät ja innokkaat (Heftig og begeistret) ja Even Benestadin Kaikki isästäni (Alt om min far) vuonna 2002 ovat molemmat saaneet useita kansainvälisiä palkintoja.
1960-luvulla nousi esiin seuraava uusi nuorten elokuvantekijöiden ryhmä, joka sai vaikutteensa Manner-Euroopan modernistisista virtauksista. Norjan versioon ranskalaisesta uudesta aallosta kuului Erik Løchenin Jakten (1959; Takaa-ajajat) sekä Pål Løkkebergin Liv (1967; Elämä) ja Exit (1970). Norjalaiset elokuvateatterit olivat kuitenkin riippuvaisia siitä, että norjalaiset komediat ja kansainväliset kassamagneetit täyttivät katsomot. Kaiken kaikkiaan perheet alkoivat olla taipuvaisia asettamaan televisio etusijalle. Sitten alkoi 1970-luvun nuorten aktivistien buumi, joka vauhditti norjalaisen elokuvan kapinallisinta, yhteiskuntarealismin kautta. Elokuvan oli tarkoitus olla poliittinen, ei taiteellinen, mistä ovat osoituksena sellaiset elokuvien nimet kuin Oddvar Bull Tuhusin Streik! (1974; Lakko!) ja Wamin ja Vennerødin Det tause flertall (1977; Hiljainen enemmistö), samoin kuin useat edistykselliset dokumentit. Naispuoliset elokuvantekijät astuivat ulos keittiöstä tekemään elokuvia feministisiä aiheista. He tuottivat myös lapsuutta ja nuoruusikää käsittelevistä aiheista vaikuttavia kuvauksia, jotka vetivät runsaasti aikuisyleisöä (katso Lapset ja elokuva). Eräs unohtumattomista naispuolisista ohjaajista on Anja Breien. Hänen kolmen naisen elämää yli kolmen vuosikymmenen ajan kuvaava trilogiansa Hustru III (Vaimot III) vuosilta 1975, 1985 ja 1996 oli valtava menestys.
1980-luvun alkaessa norjalainen elokuva joutui alamäkeen, ja harmaaseen yhteiskuntarealismiin kyllästynyt yleisö mietti kenen syytä se on. Sitten elokuvantekijät käänsivät katseensa Yhdysvaltoihin etsien inspiraatiota jännittävämpien tarinoiden kertomiseen ja onnistuivatkin jollakin tavalla. Ola Solumin Orions belte (1985; Orionin vyö) ja Nils Gaupin Veiviseren (1987; Tienraivaaja) tavoittivat suuren yleisön ja niistä tuli kansainvälisestikin tunnettuja. Vuonna 1988 Veiviseren sai Oscar-ehdokkuuden parhaan ulkomaisen elokuvan kategoriassa. 1980-luvusta jäljellä olleet vuodet ja 1990-luvun alku edustavat norjalaisille elokuvantekijöille nousukautta, johon kuuluvat sellaiset elokuvat kuin Martin Asphaugin En håndfull tid (1989; Kourallinen aikaa), Ola Solumin Landstrykere (1989; Kulkurit), Berit Nesheimin Høyere enn himmelen (1993; Yli taivaan), Knut Erik Jensenin Stella Polaris (1993), Erik Gustavsonin Telegrafisten (1993; Sähköttäjä), Unni Straumen Drømspel (1994; Uninäytelmä) ja Eva Isaksenin Over stork og stein (1994; Vihainen haikara), Marius Holstin Ti kniver i hjertet (Cross My Heart and Hope to Die 1994) ja Bent Hamerin Eggs (1995). Uusi sukupolvenvaihdos oli meneillään.
Ohjaaja Hans Petter Moland kirjoitti uuden luvun norjalaisen elokuvan historiaan vuonna 1996 New Yorkissa julkaistulla elokuvallaan Nolla Kelviniä (Kjærlighetens kjøtere). Helmikuussa 1997 Berit Nesheimin Søndagsengler (1996; ”Sunnuntaienkelit”) sai Oscar-ehdokkuuden parhaan ulkomaisen elokuvan kategoriassa. Pål Sletaunen ohjaama Kuka pelkää postimiestä? (Budbringeren, 1997) tuli ensi-iltaan Cannesin elokuvajuhlilla Semaine de la Critiquen aikana ja lähti sen sarjan pääpalkinnon saaneena. Elokuvaa on esitetty ympäri maailmaa ja se on voittanut useita muitakin palkintoja. Samana vuonna Erik Skjoldbjærgin Insomnia oli ehdolla samassa sarjassa Cannesissa ja saavutti kansainvälistä huomiota. Vuonna 2001 Peter Næssin Elling, oli Oscar-ehdokkaana tutussa parhaan ulkomaisen elokuvan kategoriassa. Sen lisäksi Harald Zwart (One Night at McCool’s, 2001; Agent Cody Banks, 2003) osoitti, että norjalaisuus ei ole este menestymiselle Hollywoodissa. Myöhemmin Skjoldbjærg, Moland, Næss ja Hamer ovat kaikki tehneet elokuvia Yhdysvalloissa ja vieneet Norjan tukevasti kansainväliselle maailmankartalle sellaisilla elokuvilla kuin Prozac Nation (2001), Beautiful Country (2004), Mozart and the Whale (2004) ja Factotum (2005.
Norjalaiset lyhytelokuvat kilpailevat menestyksekkäästi festivaaleilla ympäri maailmaa. Cannesissa Semaine de la Critiquen aikana vuonna 2003 voittanut lyhytelokuva oli Eivind Tolåsin Love is the Law. Bent Hamer esitteli samoilla festivaaleilla Quinzaine des Réalisateurs -sarjassa täyspitkän elokuvansa Salmer fra kjøkkenet (2003; Keittiötarinoita) saavuttaen laajaa suosiota ja voitti palkinnon, joka kattaa Euroopan laajuisen jakelun ja käynnistää maailmanlaajuisen kiinnostuksen myynnissä.
Viime vuosina on julkaistu useita jännittäviä norjalaisia dokumenttielokuvia, mm. hyvin menestyneet Kiihkeät ja innokkaat (Heftig og begeistret, 2001), Kaikki isästäni (Alt om min far, 2002), Kova nuoruus (Ungdommens råskap, 2004) ja Norjalaisuuden lyhyt oppimäärä (Alt for Norge, 2005).
Vuonna 2003 valmistui enemmän norjalaisia elokuvia kuin yhtenäkään aiempana vuonna ja menestyksekäs suuntaus jatkuu. Elokuvat saavuttavat kotimaassa korkeita katsojalukuja ja ne saavat myös kansainvälistä suosiota. Tämä johtuu pitkälti tukijärjestelmien uudelleenjärjestelystä ja Norjan elokuvarahaston perustamisesta vuonna 2001. Myös vuosi 2006 näyttää varsin lupaavalta Norjan elokuvateollisuuden kannalta. Taas uusi elokuvantekijöiden ja taitavien näyttelijöiden sukupolvi on hyvää matkaa nousemassa pinnalle.