Norja on Ruotsin ja Tanskan tavoin tunnettu korkealaatuisten lasten- ja nuorisoelokuvien tuottamisesta. Yleisiä pääteemoja ovat aikuistumiseen ja tietyn iän saavuttamiseen liittyvät ongelmat.
Ennen vuotta 1921 kaikki elokuvat olivat sallittuja norjalaisille lapsille. Lastenelokuvien käsitettä ei ollut olemassa ja elokuvat esitettiin yleensä ilman rajoituksia. Vuoden 1910 tienoilla alettiin olla huolissaan elokuvien mahdollisesta vaikutuksesta yleisöön ja ensimmäinen elokuvatoimintaan liittyvä lainsäädäntö otettiin käyttöön vuonna 1913. Vuodesta 1913 vuoteen 1921 lainsäädäntö ei asettanut ikärajoituksia, joten elokuvat olivat joko kaikille sallittuja tai kokonaan kiellettyjä. Sen tuloksena monet elokuvat kiellettiin huolimatta niiden luontaisesta sopivuudesta aikuiselle yleisölle. Vuonna 1921 otettiin käyttöön 16 vuoden ikäraja ja vuonna 1954 lisättiin ikärajat 7, 12 ja 16.
Teatteritaiteilija Alexej Zaitzow’n pitkää elokuvaa Ti gutter og en gjente (Kymmenen poikaa ja tyttö, 1944) pidetään ensimmäisenä todellisena norjalaisena lastenelokuvana, vaikka myös monet varhaisemmat teokset kiinnostivat erityisesti lapsia. Zaitzow’n elokuva, jonka päärooleissa esiintyvät lapset, käsittelee ystävyyttä; se muistetaan nykyään valopilkkuna toisen maailmansodan aikaisten norjalaisten tuotteiden keskellä, kun ei-poliittiset farssit hallitsivat valkokangasta.
Vuosien 1944 ja 1980 välillä norjalaiset elokuvantekijät tekivät 26 lastenelokuvaa. Vuodet 1955–1965 muodostivat merkittävimmän jakson, koska uudet lainatakuut ja lipunmyyntiin sidottu taloudellinen tukimekanismi piristivät tuotantoa. Toya (Eric Heed, 1956) ja sen jatko-osat muodostivat Norjan ensimmäisen lapsille suunnatun jatkuvan sarjan. Vuonna 1959, tehtyään kymmenen vuoden ajan lyhytmuotoisia nukkeanimaatioita, Ivo Caprino julkaisi Ugler i mosen (”Kepposet mielessä”), perinteisen pitkän elokuvan, joka valloitti niin nuorten kuin vanhojenkin sydämet. Vuosina 1982–1988 lastenelokuvien teko oli Norjassa uinumistilassa eikä täyspitkien lastenelokuvien tuotantoa ollut. Vuonna 1981 norjalaiset elokuvantekijät kuitenkin tuottivat eurooppalaisen, muistikuvia ja tunteita korostavan suuntauksen innoittamina useita lapsuuden kuvauksia. Niiden joukossa olivat Laila Mikkelsenin Liten Ida (Pikku Ida, 1981), Lasse Glommin Zeppelin (1981) ja Vibeke Løkkebergin Løperjenten (Juoksutyttö, 1981). Mainitun kaltaiset elokuvat muodostivat vastakohdan toiminnantäytteisille amerikkalaisille lastenelokuville, jotka tuolloin hallitsivat markkinoita, ja kriitikot kiistelivät siitä, missä määrin norjalaiset teokset tosiasiassa pystyttiin luokittelemaan lasten elokuviksi.
Norjalaisen elokuvan yleinen alennustila 1980-luvulla vaikutti myös lastenelokuviin, mutta 1990-luvun alkaessa elokuvateollisuus elpyi. Tärkeä tekijä oli Berit Nesheim, joka julkaisi kolme kuvausta aikuisuuden maailman kynnyksellä olevista nuorista tytöistä: Frida – Käsi sydämellä (Frida – med hjertet i hånden, 1991), Høyere enn himmelen (1993; Yli taivaan) ja Søndagsengler (1996; Sunnuntaienkelit). Søndagsengler nimitettiin Oscar-ehdokkaaksi parhaan ulkomaisen elokuvan kategoriassa. Torunn Lian’s tummempisävyinen Vain pilvet liikuttavat tähtiä (Bare skyer beveger stjernene, 1998) voitti useita kansainvälisiä palkintoja. Samaan aikaan norjalaisten elokuvantekijöiden panos animaatio- ja lyhytelokuvien parissa kasvoi.
Vuodesta 2000 lähtien lasten elokuvien tuotanto on muuttunut kaupallisemmaksi. Lastenelokuvia on tehty selvästi enemmän. Norjan elokuvarahaston perustamisen ja uusien rahoitusjärjestelmien käyttöön oton myötä perheen merkitys kohderyhmänä on kasvanut. Vuosien 2000 ja 2006 välillä on tuotettu 17 lastenelokuvaa, joista monet perustuvat kirjallisiin tarinoihin tai muihin mediasta tuttuihin kertomuksiin. Norjalaisten lastenelokuvien markkinointikin on muuttunut ammattimaisemmaksi. Ohjaaja Torun Lianin Ei aleta poikia (Ikke naken, 2004) ja Elsa Kvammen Fia! (Fia og klovnene, 2003) ovat saaneet loistavat arvostelut ja voittaneet erilaisia palkintoja maineikkailla ulkomaisilla elokuvafestivaaleilla. Viime aikoina on kuitenkin ollut nähtävissä merkkejä siitä, että norjalainen lastenelokuvatuotanto on muuttumassa homogeenisemmaksi, markkina-ajatteluun sopeutuneeksi, mikä tapahtuu nimenomaisesti lapsille suunnattujen hyvien, taiteellisten lastenelokuvien kustannuksella.
Vuonna 1951 journalisti ja elokuvakriitikko Elsa Brita Marcussen perusti sekä Norsk Filmsamfunnin, varhaisen elokuvakerhon, että elokuva-alan erikoislehden. Marcussen teki kovasti töitä laadukkaan lastenohjelman puolesta ja matkusti koulusta kouluun esittämässä elokuvia ja puhumassa niistä. Vuonna 1960 julkiset viranomaiset suuntasivat huomionsa uudelleen lastenelokuviin. Valtio nimitti lastenelokuvan toimikunnan, ja vuonna 1970 perustettiin alakomitea hoitamaan sellaisia asioita kuten tuontituet, dubbaus ja luettelointi. Vuonna 1975 syntyivät ensimmäiset suunnitelmat perustaa ministeriöön pysyvä virka lastenelokuvaan liittyviä asioita hoitavalle henkilölle, mutta ensimmäinen lasten elokuvien asiantuntija valittiin vasta vuonna 1987. Samana vuonna päätöksentekijät päättivät asettaa nuortenelokuvat etusijalle arvioidessaan tuotantotukihakemuksia. Toinen tärkeä kehitysaskel otettiin vuonna 1988, kun lipputuloihin perustuva valtionapu nostettiin lastenelokuvien osalta 55 %:sta 100 %:iin. Kulttuuriministeriö asetti tavoitteeksi, että norjalaiset elokuvantekijät tuottavat vähintään viisi lastenelokuvaa vuosien 1990 ja 1995 välisenä aikana ja loivat siten tärkeysjärjestyksen valtion tuotantorahoitukselle. Vuonna 1992 Norjan elokuvakerhojen liitto sai tukea vakituisen lastenelokuvakonsultin palkkaamiseeni. Nykyään Norjassa on noin 70 lasten elokuvakerhoa, joissa on 9000 jäsentä.
Norjan elokuvainstituutti asettaa voimakkaasti etusijalle sen, että tehdään elokuvia lasten ja nuorten saataville. Työskentely tähtää mieleen painuvien elokuvakokemusten tuottamiseen samalla kun levitetään tietoa ja edistetään elokuvaa taidemuotona. Instituutti tekee herkeämättä työtä, jotta laadukkaita lastenelokuvia pystytään jakelemaan kouluihin, kirjastoihin ja muihin instituutioihin sekä yksityisille markkinoille.
Elokuvainstituutin Lillehammerissa järjestämä Amandus-festivaali on suosittu tapahtuma, jossa nuoret voivat osallistua omilla töillään kilpailuun tavoitellusta Amandus-palkinnosta. Festivaali käynnistettiin vuonna 1987 ja osallistuvien töiden määrä on vuonna 2006 yli 300. Festivaali on nyt vakiinnuttanut asemansa itsenäisenä tapahtumana.
Norjan elokuvainstituutti on myös kehittänyt nuorille tarkoitettuja Internet-pohjaisia toimintakenttiä, joista ensimmäinen oli www.mzoon.no, mediatyöpaja 13–19-vuotiaille. Nuoret pystyivät opettelemaan sivustolla elokuvien ja musiikin tuottamista sekä artikkeleiden ja arvostelujen kirjoittamista. Vaikka kyseinen sivusto ei ole enää toiminnassa, pohjoismainen projekti samankaltaisen sivuston kehittämiseksi on käynnissä – www.dvoted.net avataan vuonna 2006.
Vuonna 2001 käynnistettiin kansallinen ohjelma ammattimaisen kulttuuriympäristön tekemiseksi tutuksi ensimmäisen asteen koululaisille. Tuo ohjelma on nimeltään Kulttuurireppu. Norjan elokuvainstituutti vastaa ohjelman erilaisista elokuviin liittyvistä tapahtumista ja se myöntää vuosittain 3 miljoonaa Nkr tukea elokuvataiteen esittelemisen helpottamiseen kouluissa kaikkialla Norjassa.