Norjalainen runous juontaa juurensa yli tuhannen vuoden taakse 800-luvun skaldirunouteen. Keskiajalla balladit, satunnainen runous ja nimellä stev tunnetut improvisoidut runot olivat yleisiä. Kansantarujen lisäksi nuo nimettömät luomukset muodostavat tärkeän osan Norjan kansalliskirjallisuutta.
Kun koulutus yleistyi, – erityisesti papiston keskuudessa – virsien kirjoittamisesta tuli uusi tärkeä lyyrisen ilmaisun muoto Norjassa. Runoudella oli tärkeä merkitys myös alkutaipaleella olevan norjalaisen yhteiskunnan rakentamisessa 1800-luvun alussa. Yksi norjalaisista kirjallisuuden Nobel-palkinnon saajista, Bjørnstjerne Bjørnson (1832–1910), kirjoitti runon nimeltä Ja vi elsker dette landet (Sulle sykkii sydämemme). Tuosta runosta tuli myöhemmin Norjan kansallislaulu ja se esitettiin ensi kerran on Norjan kansallispäivänä 17.toukokuuta vuonna 1864 Kristianiassa (Oslossa).
1800- ja 1900-luvun vaihteen tienoilla symbolistinen runoilija Sigbjørn Obstfelder (1866–1900) oli merkittävin uudistaja norjalaisissa lyyrisen runouden piireissä. Hänen teoksensa ilmentävät hämmennystä elämää kohtaan sisältäen epämääräisen mielikuvituksellista tunnelmaa. Samaan aikaan hänen ilmaisunsa oli erittäin persoonallinen ja hänestä tuli varhaisen modernismin tärkeä edustaja. Modernisteihin lasketaan kuuluvaksi myös Rolf Jacobsen (1907–1994), jonka vapaamittaista debyyttikokoelmaa Jord og Jern (1933; Maa ja rauta) pidetään yhä piristävän epäsovinnaisena. Sekä Obstfelderin että Jacobsenin runoja on käännetty lukuisille kielille ja otettu mukaan useisiin vieraskielisiin runokokoelmiin esimerkkeinä eurooppalaisen modernismin huomattavista edustajista.
Muita kansallista ja kansainvälistä suosiota saaneita lyyrikkoja ovat mm. Olav H. Hauge (1908–1994) ja Paal-Helge Haugen (1945–). Haugen runot vaikuttavat näennäisen yksinkertaisilta ja niissä on selkeitä viittauksia Homeriin, klassiseen kiinalaiseen ja japanilaiseen runouteen, muinaisnorjalaiseen kirjallisuuteen ja Raamattuun. Myös Paal-Helge Haugenin työt ovat usein yksinkertaisia ja ei-metaforisia. Haugen tuo esiin pienimpienkin olentojen ja asioiden runollisen potentiaalin. Runous on vielä nykyäänkin suosittu kirjallisuuden laji Norjassa ja monet nykykirjailijat käyttävät lyyrisyyttä tietoisesti ilmaisumuotona lisätäkseen töidensä resonanssia ja musikaalisuutta. Tässä suhteessa tärkeisiin kirjailijoihin kuuluvat Eldrid Lunden (1940–), Gro Dahle (1962–) ja Tor Ulven (1953–1995).
1960-luvun aikana norjalaisen runouden trendit siirtyivät enemmän ei-rytmisen, modernistisen, kokeilevan tekniikan suuntaan. 1970-luvun runoutta leimasi poliittinen ja yhteiskunnallinen sitoutuminen, mutta 1980-luvulla siitä tuli esteettisemmin suuntautunutta. 1990-luvun aikana nuo kaksi trendiä sitten yhdistettiin tietoisesti. Useat lyyrikot ovat suhtautuneet kriittisesti aiempien vuosikymmenien kapeampialaisiin mieltymyksiin, ja monet ovat päätyneet yhdistämään politiikan ja estetiikan, sisällön ja muodon, uudella tavalla. Koska tämän ajan norjalaisessa runoudessa osoitetaan yleisesti ottaen suurta mieltymystä todellisuuteen, on vaikea nähdä suurta vaihtelua nykyajan runoilijoiden käyttämässä ilmaisullisessa tyylissä ja muodossa yhden ainoan normin perusteella.