Vuosina 1945–1965

Toisen maailmansodan kokemuksilla oli vain lyhytaikainen vaikutus nuorten, poliittisesti suuntautuneiden norjalaisten taidemaalareiden teoksiin ja pian sodan jälkeen he alkoivat noudattaa kansainvälistä abstraktin ja nonfiguratiivisen maalaustaiteen suuntausta. Sodanjälkeinen sukupolvi käytti ilmaisukeinoja, joita mitkään rajoitukset eivät sitoneet, mitä natsien ja fasistien on todettu käyttäneen väärällä tavalla hyväkseen. Abstrakti ekspressionismi alkoi norjalaisen yleisön keskuudessa esiintyneestä voimakkaasta vastustuksesta huolimatta kehittyä 1950-luvun aikana sellaisten nuorten taiteilijoiden teoksissa. Heihin kuuluvat mm. Ludvig Eikaas (s. 1920), Jakob Weidemann (s. 1923), Knut Rumohr (s. 1916), Tore Heramb (s. 1916), Gunnvor Advocaat (1912–1997), Anna Eva Bergmann (1909–1987), Finn Christensen (s. 1920), Inger Sitter (s. 1929) ja Lars Tiller (1924–1994). Vuoden 1960 jälkeen Olav Strømme kehitti ekspressionismia voimakkaasti abstraktiin suuntaan, ja Gunnar S. Gundersen (1921–1983) käytti alkuperäistä symbolikieltä tiukkojen geometristen sääntöjen puitteissa. Willy Stornin (s. 1936) 1930-luvun surrealismiin juurtuneet värikkäät, orgaanisia muotoja noudattavat abstraktit teokset edustivat mainitun aikakauden omaperäisimpiä töitä.