Vuosisadan vaihteen jälkeen sen aikainen norjalainen maalaustaide oli läheisesti yhteydessä Ranskan maalaustaiteeseen ja tuo yhteys kesti 1960-luvulle saakka. Se näkyi selvästi Thorvald Erichsenin töissä – hänen valoisat, värikkäät ja intensiiviset maalauksensa olivat todennäköisesti saaneet vaikutteita Bonnardilta ja siten ne muodostivat suurimman mahdollisen kontrastin norjalaiselle realismille.
Taidekriitikot tunsivat niin ikään tärkeän taidemaalarin, Ludvig Karstenin (1876–1926), myöhäisimpressionistina, johon ranskalainen taide selkeästi vaikutti, mutta jota myös Munchin työt inspiroivat huomattavasti. Vuonna 1909 monet norjalaiset taidemaalarit opiskelivat Henri Matissen ohjauksessa. Tunnetuimpia heistä ovat Henrik Sørensen (1882–1962), joka tulkitsi mestariaan yksilöllisellä tavalla, ja Jean Heiberg (1884–1976), joka puolestaan yritti kehittää akateemisemman tyylin. Matissen nuoret oppilaat edustivat jatkumoa Werenskioldin nationalistiselle liikkeelle ja muodostivat voimakkaan kontrastin verrattuna Matissen aiempiin oppilaisiin, kuten esim. Karsteniin, joka työskenteli Christian Krohgilta peräisin olevalla menetelmällä. Tämä kahtia jakautumisen aspekti tuli selvästi esiin vuonna 1914 Oslossa satavuotisen kansallisen itsenäisyyden juhlistamiseksi järjestetyn suuren näyttelyn yhteydessä. Maalausten valitsemisesta oli vastuussa kukapa muu kuin Christian Krogh, joka yllytti Matissen oppilaiden hallitsemaa ryhmää irrottautumaan virallisista tapahtumista ja järjestämään oman näyttelynsä nimeltä “The Pavilion of the 14”.
Norjan ensimmäisen abstraktin maalauksen teki Thorvald Hellsen (1888–1937), joka ensimmäisen maailmansodan aikana kehitti koristeellisen, abstraktin tyylin, johon vaikutti Fernand Legér. Muita Legér’n oppilaita 1920-luvulla olivat mm. Charlotte Wankel (1888–1969), Ragnhild Kaarbø (1889–1949) ja Ragnhild Keyser (1889–1943). Muita vuosisadan vaihteessa itselleen vankan aseman hankkineita taidemaalareita ovat muiden muassa Axel Revold (1887–1962), Per Krogh (1889–1965), Alf Rolfsen (1895–1979) ja Aksel Waldemar Johannesen (1880–1922). Johannesen oli humanisti, joka maalasi työväenluokkaa ja kovaosaisia. Hänen teoksiaan ei arvostettu ennen kuin hänen varhaisen kuolemansa jälkeen ja häntä nimitetään usein “unohdetuksi taidemaalariksi”.
Suurin osa tuon sukupolven taidemaalareista koki asenteenmuutoksen Pariisissa suorittamiensa intensiivisten opintojen jälkeen. Heille ei enää riittänyt, että he olisivat keskittyneet maalaamaan puhtaasti taiteen vuoksi, vaan heille kehittyi syvä vastenmielisyyden tunne taiteen ja elämän sisällön pinnallisuutta kohtaan. Sen lisäksi he myös edeltäjiensä tavoin tunsivat yhteiskunnallista vastuuta. Sen tuloksena syntyi uudelleen kiinnostus opiskella ja tehdä suurimittaisia seinämaalauksia, mikä perustui uskomukseen, että maalaustaiteella oli yhteiskunnallinen tehtävä hoidettavanaan ja paras keino tuon päämäärän saavuttamiseen oli julkisten rakennusten ja tilojen koristaminen. Kahden vuosikymmenen aikana koristeltiin tai uudelleenkoristeltiin hämmästyttävän suuri määrä kirkkoja, kouluja ja muita julkisia rakennuksia, suurin osa niistä kostealle pinnalle, al fresco. Esimerkkeihin näistä kuuluvat muiden muassa Axel Revoldin fresko Bergenin pörssissä (1918–1923), Per Kroghin seinämaalaukset Seamenin koulussa Oslossa (1921–1924) ja Alf Rolfsenin Uuden Krematorion koristelu Oslossa (1932–1937). Myös Oslon kaupungintalon seinämaalauksia suunniteltiin, mutta Rolfsen sai sen työn valmiiksi vasta toisen maailmansodan jälkeen.
Vilhelm Bjerke-Petersen esitteli norjalaisille taidemaalareille surrealismin ja vuodesta 1935 lähtien surrealististen taiteilijoiden aktiivisuus lisääntyi. Olav Strømme (1909–1978) ja Alexander Schultz (1901–1981) esittivät symbolisesti flooraa, seksuaalisuutta, unelmia ja tiedostamatonta sielunelämää; Kai Fjell (1907–1989) kehitti maaseutualueiden elämään symbolisesti juurtuneisiin eroottisiin teemoihin liittyvän ilmaisumuodon; Arne Ekeland (1908–1994) työskenteli sosiaalipsykologisten, seksuaalisuuden luokkajärjestelmään yhdistävien aiheiden parissa; Harald Kihlesin (1905–1997) maalaukset esittivät romantiikan mukaista suhtautumista teollistumiseen ja kaupunkiyhteiskuntiin; Agnes Hiorth (1899–1984) tulkitsi uusia suuntauksia maisemissa ja muotokuvissa; ja Erling Engers (1899–1990) esitteli elämää maaseutualueilla satiirisella tavalla, keskittyen maiseman olemukseen.