Vasta vuonna 1965 norjalaiset taidemaalarit katkaisivat läheiset yhteytensä ranskalaista perinnettä noudattavaan tyyliin ja alkoivat kiinnittää enemmän huomiota kehitykseen muissa valtioissa, kuten esimerkiksi Britanniassa ja Yhdysvalloissa. 1960-luvun jälkipuoliskon aikana Håkon Bleken (s. 1929) ja Knut Rose (s. 1936) yrittivät kumpikin työskennellä sen hyväksi, että siihen saakka noudatettua ehdotonta rakennetta norjalaisessa maalaustaiteessa saataisiin muutetuksi figuratiivisemman ja kerronnallisemman tekotavan käytön suuntaan. Samaan aikaan samaan ryhmään kuulunut Jens Johannessen (s. 1934) irtautui modernisteista ja kehitti koristeellisemman taiteen tyylin.
Amerikkalaisesta poptaiteesta lähteneet vahvat vaikutteet ulottuivat pian Norjaan ja inspiroivat kehitystä figuratiiviseen ilmaisuun, jonka sisältö oli kumouksellinen ja voimakkaasti kriittinen. Taidemaalarit toivat näin esiin henkilökohtaiset kantansa aiheista, jotka ulottuivat Vietnamin sodasta kolmannen maailman kehitykseen ja erilaisiin kansallisiin kysymyksiin, kuten esimerkiksi vuoden 1972 EU-kansanäänestykseen. Nämä trendit vaikuttivat selvästi Per Kleivaan (s. 1933) ja Anders Kjæriin (s. 1940). Arne Malmedal (s. 1937) ja Kjell Pahr-Iversen (s. 1937) jatkoivat abstraktin suuntauksen kehittämistä, kun taas toiset taiteilijat etenivät enemmän figuratiivisen ilmaisun suuntaan. Frans Wiedeberg (s. 1934) palasi takaisin 1800-luvun romantiikan tyyliin ja käytti symbolista ilmaisua tulkinnoissaan ihmisestä ja maailmankaikkeudesta, kun Karl Erik Harr (s. 1940) puolestaan kuvasi teoksissaan Pohjois-Norjan merimaisemia.
Odd Nerdrum (s. 1944) kehitti lähestymistavan, jonka alkuperä oli barokin ajassa. Varhaisissa teoksissaan hän nosti avoimesti esiin sen hetkistä yhteiskuntaa koskevia kysymyksiä, mutta vuoden 1958 jälkeen hän keskittyi yhä enemmän kehittämään erittäin tunnusomaista tyyliään, jolla hän saavutti kansainvälistä suosiota erityisesti USA:ssa.
1980-luvulle tultaessa norjalaiset taiteilijat eivät enää seuranneet yhtä ainoata tyylisuuntaa ja vuosikymmentä leimasi erilaisten muotojen ja tekniikoiden käytön nopea lisääntyminen maalaustaiteessa. Ajanjakso kuitenkin näki myös multimedia- ja installaatiotaiteen kehityksen. 1980-luvun merkittäviin hahmoihin kuuluvat Bjørn Ransve (s. 1944), joka edusti norjalaista postmodernismia; Kjell Torriset (s. 1950), Ida Lorentzen (s. 1951) ja Ulf Nilsen (s. 1950), jotka kaikki käyttivät figuratiivista ilmaisua; Kjell Erik Killi Olsen (s. 1952), Håkon Gulvåg (s. 1959), Bjørg Holene (s. 1947) ja Therese Nortvedt (s. 1953), joiden kerronnallisiin maalauksiin kätkeytyi surrealistisia sävyjä; Leonard Richard (s. 1945), jonka teosten juuret olivat abstraktin maalaustaiteen kanssa yhteen kietoutuneissa lapsuudenmuistoissa; sekä Bjørn Carlsen (s. 1945), joka oli ekspressionismin edustaja.
Norjalainen maisema on edelleen toiminut inspiraation lähteenä monille taiteilijoille, joskin 1980- ja 1990-luvuilla maalareiden teokset ovat olleet abstraktimpia ja ekspressionistisempia kuin edeltäjiensä. Arkkityyppisiä vuoriston muotoja esittävää raaempaa ja karkeampaa maisemaa ovat kuvanneet Olav Christopher Jensen (s. 1945), Anne Katrine Dolven (s. 1953), Ørnulf Opdahl (s. 1944), Bjørn Sigurd Tufta (s. 1956), Håvard Vikhagen (s. 1952), Olav Christopher Jenssen (s. 1954) ja Andres Kjær. 1990-luvun lopulla maalaustaiteella ei kuitenkaan enää ollut entisen kaltaista statusta, koska alettiin keskittyä vähemmän siihen, mitä tosiasiassa on kankaalla, ja kiinnittää enemmän huomiota itse maalausta ympäröiviin tekijöihin. Myös kontekstilla, johon taulu on sijoitettu, on tärkeä merkitys, niin että fyysinen kehys pitää sisällään teorian ja ideologian, ja maalauksen tosiasiallinen tekniikka on nykyään vähemmän kiinnostava kuin se, miten maalaus toimii ympäristössään.