Muutaman vuoden ajan 1870-luvulla München toimi tilapäisenä tukikohtana joukolle nuoria norjalaisia taidemaalareita, jotka myöhemmin antoivat tärkeän panoksen realismin edustajina – heihin kuuluivat Hans Heyerdahl (1857–1913), Kitty L Kielland (1843–1924), Harriet Backer (1845–1932), Erik Werenskiold (1855–1938), Christian Skredsvig (1854–1924), Theodor Kittelsen (1857–1914) ja Gerhard Munthe (1849–1929). 1880-luvun aikana mainitut taiteilijat muuttivat Pariisiin, josta tuli norjalaisten taiteilijoiden uusi keskus. Siellä heidän seuraansa liittyi kaksi muuta taidemaailman tärkeää henkilöä, Christian Krogh (1852–1925) ja Fritz Thaulow (1847–1906), jotka kumpikin olivat opiskelleet Karlsruhessa Guden johdolla 1870-luvulla. Niin ikään tärkeä realismin ajan maalari, Eilif Peterssen (1852–1928), ei alun perin matkustanut opiskelemaan Pariisiin, vaan Italiaan.
Monet mainituista taiteilijoista päättivät myöhemmin muuttaa takaisin Norjaan, missä he vuonna 1882 pystyttivät Syysnäyttelyn (Høstutstillingen), sen ajan norjalaisen taiteen kokoelman, jota vuodesta 1884 lähtien rahoitettiin julkisin varoin ja joka nykyään muodostaa Valtion Taidenäyttelyn (Statens kunstutstilling). Samaan aikaan he loivat uuden järjestelmän, jonka mukaisesti taiteilijat itse myivät teoksiaan, päättivät mitä teoksia näyttelyihin pitäisi ottaa mukaan ja suorittivat jopa valintoja julkisille taidekomissioille. Kotimaahan palanneiden taiteilijoiden ryhmässä oli useita suuria persoonia, jotka vastustivat voimakkaasti edeltäjiensä arvoja. Nuo nuoret taiteilijat olivat asenteiltaan ja temperamentiltaan silmiinpistävän erilaisia, vaikka pitivät yhtä mainitun kaltaisissa perinnettä koskevissa asioissa. Kahden ryhmän välillä esiintyi myös ristiriitoja. Yksi ryhmä, jota johti Christian Krohg, oli erittäin radikaali, individualistinen ja internationalistinen, kun taas Erik Werenskioldin johtama toinen ryhmä oli nationalistisempi ja poliittisessa mielessä liberaali, mutta samalla hieman moralisoiva ja korkeisiin periaatteisiin tähtäävä.
Werenskiold maalasi tavallisia, mutta luonteenomaisia tilanteita sijoitettuna tarkasti tutkittuihin maisemallisiin ympäristöihin. Werenskioldin rinnalla toimi uusnationalisti Theodor Kittlesen, joka siitä huolimatta, että oli aina parempi piirtäjä kuin taidemaalari, vaikutti suuresti nationalistisen taidesuuntauksen hyväksi kuvittamalla rajoitetun painoksen teoksesta Norske folkeeventyr (Norjalaiset kansantarut). Werenskioldin muihin seuraajiin kuului myös Christian Skredsvig, joka kuitenkin halusi painottaa aiheen kerronnallisia ja symbolisia vivahteita enemmän, ja Eilif Peterssen, jonka kunnianhimoinen historiallisen maalaustaiteen mukainen tyyli oli heikosti sidoksissa vanhojen mestareiden esimerkkiin. Kitty L. Kielland, yksi tuon kauden harvoista johdonmukaisesti samaa tyyliä käyttäneistä maisemamaalareista, työskenteli enimmäkseen en plain air Norjan länsirannikolla sijaitsevassa Jærenissa. Gerhard Munthe, joka niin ikään oli nationalisti, oli paljon kanssakäymisissä seikkailija ja tiedemies Fridjof Nansenin kanssa, ja yhdessä he perustivat Lysakerin yhdistyksen (Lysakerkretsen) norjalaisten nationalististen arvojen edistämiseksi.
Tuo yhdistys kohtasi voimakasta vastustusta. Esimerkiksi Christian Krogh, Oslo Bohemiansin johtaja, piti kirjoittamista yhtä tärkeänä kuin maalaamista, ja väitti, että ”kaikki nationalistinen taide on huonoa ja kaikki hyvä taide on nationalistista”. Hänen mukaansa taiteellisen fokuksen pitäisi suuntautua elämään sellaisena kuin yksittäinen ihminen sen elää ja kokee. Fritz Thaulow puolestaan halusi taiteen keskittyvän pelkästään taiteeseen. Hän väitti, että useampien taiteilijoiden pitäisi suunnata energiansa varsinaiseen maalausprosessiin eikä koskaan yrittää ratkaista yhteiskunnallisia tai inhimillisiä ongelmia itse. Harriet Backer puolestaan oli hieman etäällä tuosta keskustelusta ja keskittyi enemmän sisänäkymiin, joskin vähän abstraktimmalla tavalla kuin varhaiset nationalistiset taidemaalarit.
Krogh oli Norjan kenties tunnetuimman taidemaalarin Edvard Munchin (1863–1944) edelläkävijä. Munch ei koskaan saanut paljon opetusta, ja Kroghista hän löysi henkilön, joka oli lähinnä sitä, mitä kukaan voisi kutsua opettajaksi. Vaikka Munch aloitti maalaamisen 1880-luvulla, realistisen taidesuuntauksen aikana, hän hylkäsi tuon konkreettiseen realismiin keskittyvän tyylin nopeasti. Munch halusi maalata sellaisia aiheita, joita hän piti ehdottoman inhimillisinä ja hän sanoi: “Maalaan eläviä ihmisiä, jotka hengittävät ja tuntevat ja kärsivät ja rakastavat”. Munch otti rohkeasti käyttöön uusia trendejä Euroopasta, mukaan luettuina myöhäisimpressionismi, fauvismi, art nouveau ja jugend, mutta käytti kaikissa omaa tulkintaansa muodoista, viivoista ja väreistä. Hän matkusti paljon ympäri Eurooppaa, mikä inspiroi häntä käyttämään yksinkertaistettujen maisemien ja abstraktien viivojen, yksinkertaisen värien käytön ja voimakkaiden valojen kontrastien kansainvälistä tyyliä. Munchin aikalaisiin kuuluivat Arne Kavli (1878–1970) ja Thorvald Erichsen (1868–1939) sekä Halfdan Egdius (1877–1899), Harald Sohlberg (1869–1935) ja Nikolai Astrup (1880–1928), jotka yhdistivät 1890-luvun suuntaukset kehittämällä realismin ilmapiiriä abstraktimman ilmaisutavan suuntaan.