Norjan tulevasta hallitusmuodosta kiisteltiin kiivaasti. Kansanäänestys osoitti, että suuri enemmistö kannatti monarkiaa tasavallan sijaan. 18 marraskuuta 1905 Storting valitsi Tanskan prinssi Carlin Norjan kuninkaaksi. Prinssi Carl oli naimisissa prinsessa Maudin, Iso-Britannian kuningas Edward VII:n tyttären, kanssa ja heillä oli yksi poika. Uusi kuninkaallinen perhe saapui Norjaan 25. marraskuuta. Prinssi Carl otti hallitsijanimekseen Haakon VII, ja vannoi Stortingin edessä kunnioittavansa Norjan perustuslakia.
Kun unioni Ruotsin kanssa purettiin, Norjassa elettiin taloudellisen kasvun aikaa. BKT kasvoi 55 prosentilla mikä tarkoittaa keskimäärin neljän prosentin vuosittaista kasvua. Väestömäärä kasvoi nopeasti ja työllisyystilanne helpottui. Se oli seuraus teollisen vallankumouksen toisesta vaiheesta, jota Norjassa ilmensi halvan vesivoiman ja ulkomaisten pääomasijoitusten hyväksi käyttäminen. Sähkökemiallista ja sähkömetallurgista teollisuutta syntyi ja uusia tuotteita ilmestyi markkinoille. Norsk Hydron kaltaisia suuria konserneja perustettiin ja lukuisia uusia teollisuuskeskuksia rakennettiin. Taloudellinen nousukausi kesti ensimmäisen maailmansodan puhkeamiseen saakka.
Työväenliike oli perustettu Norjassa ennen kuin unioni Ruotsin kanssa purettiin. Ensimmäiset ammattiyhdistykset syntyivät vuonna 1872, ja Työväenpuolue perustettiin vuonna 1887. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus annettiin miehille vuonna 1898 ja naisille vuonna 1913.
Työväenpuolue varmisti vuoden 1903 vaaleissa neljä mandaattia. 26 prosenttia äänestäjäkunnasta antoi sille äänensä vuonna 1912, ja sen 23 edustajaa valittiin Stortingiin. Se teki Työväenpuolueesta parlamentin toiseksi suurimman puolueen heti Liberaalipuolueen jälkeen.
Teollistumisen ajan ensimmäiset vuodet saivat aikaan vain vähäisiä muutoksia valtion yhteiskuntarakenteessa. Vielä vuonna 1910 työväestöstä oli maa- ja metsätalouden piirissä 42 prosenttia. Vuonna 1920 vastaava luku oli 37 prosenttia. Nyt tuo luku on pudonnut 3,7:ään prosenttiin.
Unionin purkamisen jälkeen Norjan täytyi perustaa ulkoasiainministeriö sekä lähetystöjen ja konsulaattien verkosto. Tehtävään käytettävissä olevat varat olivat erittäin rajalliset. Christian Michelsenin hallituksen vuonna 1905 laatimissa ulkomaanpolitiikan suuntaviivoissa painotettiin, että Norjan tulisi pidättäytyä liittymästä liittoihin, joissa Norja saattaisi joutua mukaan sotiin. Puolueettomuuspolitiikka saavutti laajaa kannatusta kansan keskuudessa. Norja osallistui kuitenkin aktiivisesti työskentelyyn kansainvälisten välimiesmenettelysopimusten edistämiseksi.
Norja pysyi puolueettomana ensimmäisen maailmansodan aikana, mutta Norjan kauppalaivasto kärsi raskaita menetyksiä sukellusvenesodan ja merten miinoittamisen takia. Noin 2000 merimiestä menetti henkensä. Sota toi kuitenkin huomattavia taloudellisia voittoja, minkä ansiosta norjalaiset pystyivät ostamaan takaisin suuria yrityksiä, jotka olivat joutuneet ulkomaiseen omistukseen (Borregaardin, Huippuvuorten (Svalbardin) hiilikentät, jne.). Sotaa seuranneessa sopimuksessa vuonna 1920 Norja piti itsellään vallan Svalbardista.
Liberaalit menettivät enemmistönsä parlamentissa vuoden 1918 valtiollisissa vaaleissa. Sen jälkeen mikään yksittäinen puolue ei pystynyt saavuttamaan enemmistöä Stortingissä ennen vuotta 1945. Vuonna 1928 Työväenpuolue pääsi muodostamaan ensimmäisen hallituksensa. Tuo hallitus pysyi pystyssä vain 19 päivää, minkä jälkeen ei-sosialistinen enemmistö kaatoi sen.
1920-luvulla alkanut lama vaikutti myös Norjaan. Hallituksen valuuttapolitiikka lisäsi ongelmia. Kauppa ja merenkulku kokivat raskaita tappioita. Monet pankit kaatuivat. Kruunun arvo alkoi pudota ja ulkomaisen valuutan puute oli hälyttävä. Valtion tulot laskivat ja monet kunnat joutuivat suuriin vaikeuksiin. Palkat, jotka olivat olleet korkeat vuoden 1920 välimiessopimuksen tuloksena, laskivat työntekijöiden kiivaista protesteista huolimatta. Vallankumoukselliset mielipiteet vaikuttivat työntekijöihin tuohon aikaan voimakkaasti. Vaikea työttömyys vaivasi aivan toisen maailmansodan alkuun saakka.
Vuonna 1932 alkoi kuitenkin uusi taloudellinen nousu, mikä sai aikaan merkittävää parannusta Norjan maksutaseeseen. Kansantulo kasvoi vuosina 1935–1939 yli 1400 miljoonaa Norjan kruunua, mikä oli Norjalle huomattava summa tuohon aikaan.
Norja liittyi vuonna 1920 Kansainliiton jäseneksi ja luopui näin eristäytymispolitiikastaan. Sodan aikana käynnistynyt pohjoismainen yhteistyö jatkui Kansainliitossa, jossa Pohjoismaat takasivat tukensa rauhanturvatoimille, mutta eivät sitoutuneet sotilaallisiin pakotteisiin. Norjan Stortingin puhemies Carl Joachim Hambro toimi Kansainliiton pääsihteerinä, kun toinen maailmansota syttyi.
Ilmassa oleva välitön sodan uhka toi puolustukseen liittyvät kysymykset etualalle Norjan poliittisessa keskustelussa 1930-luvun lopulla. Sosialistit olivat aiemmin vastustaneet voimakkaasti sotilasmäärärahojen myöntämistä ja osa liberaaleista tuki tätä näkemystä. Toinen syy sosialistien epäluuloiselle asenteelle maanpuolustusta kohtaan oli se, että 1930-luvun alussa puolustusministeriötä johti Vidkun Quisling, joka toimi Talonpoikaispuolueen muodostaman hallituksen kabinettiministerinä ja hänestä tuli myöhemmin kansallissosialisti. Vuonna 1936 hallituksen muodosti jälleen Työväenpuolue, joka sai Talonpoikaispuolueen parlamentaarisen tuen. Johan Nygårdsvoldista tuli pääministeri. Puolustusmäärärahoja lisättiin, mutta liian myöhään, jotta sillä olisi ollut todellista vaikutusta Norjan sotilaalliseen vahvuuteen. Toisen maailmansodan puhjetessa vuonna 1939 Norja julisti jälleen olevansa puolueeton valtio.