Uudelleen organisoitu valtio joutui vuotta 1814 välittömästi seuranneina vuosina taistelemaan toistuvasti olemassaolostaan. Norjaan iski pahin taloudellinen lamakausi, mitä se oli koskaan kokenut. Yhteismarkkinat Tanskan kanssa oli purettu ja brittimarkkinat oli suljettu norjalaiselta puutavaralta. Kaivokset ja sahat menettivät ulkomaisen asiakaspiirin. Monet Kaakkois-Norjan varakkaamman keskiluokan kansalaiset tekivät vararikon. Kriisi oli raju ja pitkä.
1830-luvulta lähtien Norjassa elettiin taloudellisen nousun aikaa, mikä kasvatti vaatimuksia vapaammasta kaupasta ja vapaammista tullimääräyksistä. Kauppaoikeuksia laajennettiin ja tullitariffeja muutettiin leimallisemmin vapaakauppaa kannattavaan suuntaan. Norja alkoi muillakin tavoilla olla osa yleistä eurooppalaista kehitystä. Ensimmäinen rautatie rakennettiin Oslon ja Eidsvollin välille vuonna 1854. Lennätinlinjoja vedettiin. Maataloudessa otettiin käyttöön uudet hallintamenetelmät.
Nykyaikaisen teollisuuden perusta luotiin Norjassa 1840-luvulla, jolloin perustettiin ensimmäiset tekstiilitehtaat ja konepajat. Norjan kauppalaivasto kasvoi rajusti vuosien 1850 ja 1880 välillä.
Luokkaristiriidat kiristyivät taloudellisen kehityksen myötä. Demokraattisia uudistuksia alettiin vaatia yhä äänekkäämmin.
Hallintotehtävissä toimivien korkeiden virkamiesten edustajien sekä viljelijöiden ja radikaalien edustajien välille alkoi vähitellen kehittyä jyrkkä vastakkainasettelu Stortingissä. Viljelijät muodostivat enemmistön jo vuonna 1833. Ensimmäinen yritys rakentaa puoluejärjestelmä epäonnistui vuonna 1859, mutta kymmenen vuotta myöhemmin perustettiin ensimmäinen liberaaliryhmä. Norjan ensimmäinen poliittinen puolue, radikaali Liberaalipuolue perustettiin vuonna 1884 ja sen poliittinen vastustaja, Konservatiivipuolue, perustettiin muutamaa kuukautta myöhemmin.
Ruotsalaista monarkiaa kohtaan suunnattu vastustus kävi pian ilmeiseksi unionin sisällä. Vastustus johtui suurelta osin siitä, että ulkopolitiikka hoidettiin kokonaisuudessaan Tukholmasta. Jo vuonna 1827 Storting esitti kuninkaalle pyynnön, että Norjan pääministeri saisi osallistua työskentelyyn diplomaattisten asioiden parissa. Norjan tasa-arvon edistämiseksi unionissa tuotiin esiin muitakin esityksiä, kuten esimerkiksi Norjan kauppalippu.
Todella suuri taistelu Ruotsin monarkiaa vastaan liittyi kuitenkin parlamentarismin syntyyn eli siihen perustuslailliseen periaatteeseen, että pysyäkseen vallassa hallituksen tulee nauttia kansanedustuslaitoksen luottamusta. Muodostaakseen sille perustan Storting teki perustuslakiin vuosina 1874, 1879 ja 1880 muutosehdotuksen ministereiden pääsyn sallimisesta Stortingin istuntoihin. Kuningas kieltäytyi hyväksymästä ehdotusta joka kerta.
Se nosti esiin kysymyksen, tarvittiinko perustuslain muutoksiin todellakin sekä kuninkaan että Stortingin hyväksyntä.
Hallitus ja konservatiivien edustajat väittivät että tarvittiin. Liberaalit olivat kuitenkin päättäneet saattaa asiat päätökseen virkasyyteprosessin kautta. Vuoden 1882 vaalikampanjan jälkeen liberaalit saivat Stortingiin 82 edustajaa konservatiivien 32 vastaan. Pääministeri Selmerin hallitus asetettiin virkasyytteeseen ja vuonna 1884 se tuomittiin osittaiseen viranmenetykseen, pääasiassa siitä syystä, että se oli neuvonut kuningasta jättämään perustuslain muutosehdotukset hyväksymättä. Väliaikaisen konservatiivihallituskauden jälkeen kuningas ei nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin pyytää liberaalien johtajaa Johan Sverdrupia ryhtymään pääministeriksi. Parlamentarismi oli viimein vienyt voiton Norjassa.
Unioniin liittyvät kiistat kiihtyivät vuosisadan loppua kohti. Ruotsalaisten vaatimus, että unionin ulkoministerin piti olla ruotsalainen, ja norjalaisten vaatimus omasta konsuliedustuksesta aiheuttivat katkeraa eripuraisuutta. Ruotsin joukot estivät norjalaisia saavuttamasta tavoitteitaan. Norjalaiset puolestaan viettivät vuosisadan viimeiset vuodet kehittäen sotilaallista voimaansa.
Loppujen lopuksi juuri kiista konsuliedustuksesta käynnisti lopullisen konfliktin noiden kahden valtion välillä. 11. maaliskuuta 1905 muodostettiin pääministeri Michelsenin hallitus ajamaan konsulaattiasia läpi norjalaisten yksipuolisena toimenpiteenä. Kesäkuun 7. päivänä hallitus asetti valtansa Stortingin käsiin. Se kuitenkin pyysi hallitusta jatkamaan toistaiseksi noudattaen perustuslakia ja olemassa olevaa lakia “tarvittavin muutoksin sen tosiasian valossa, että kuningas on lakannut toimimasta Norjan kuninkaana lakkauttaen näin ollen Norjan ja Ruotsin välisen unionin yhtenäisenä kuningaskuntana”.
Ruotsi vaati, että unionin purkamisen ehdoista oli neuvoteltava ja että Norjassa oli järjestettävä kansanäänestys sen selvittämiseksi, hyväksyikö koko kansa muutoksen. Kansanäänestys järjestettiin elokuussa 1905. Kaikkiaan 368 392 norjalaista äänesti unionin lakkauttamisen puolesta, ainoastaan 184 äänesti vastaan.
Jatkoneuvottelut Ruotsin kanssa käytiin elo- ja syyskuussa Karlstadissa, ja ne päättyivät onnistuneesti, kun unionin rauhanomaisesta lakkauttamisesta laadittiin sopimus.