Roald Amundsen
On yksi historian yhteensattumista, että Norjan kaksi arktisten alueiden tutkijoiden jättiläistä, Fridtjof Nansen ja Roald Amundsen olivat aikalaisia. Amundsen syntyi Norjan kaakkoisosassa sijaitsevan Sarpsborgin kaupungin lähellä vuonna 1872, yksitoista vuotta myöhemmin kuin Nansen. Hän hylkäsi suunnitelmansa urasta lääketieteen parissa ja päätti sen sijaan omistaa elämänsä napaseutujen tutkimukselle. Hän oli ammattitaitoinen merimies ja työskenteli kauppalaivalla arktisella alueella ennen kuin pestautui ensimmäiseksi perämieheksi “Belgicalle”, joka vuosina 1897–1899 ensimmäisenä aluksena vietti talven Antarktiksessa.
Noilla matkoilla saatu kokemus antoi Amundsenille niin paljon itseluottamusta, että hän rohkeni tarttua haasteeseen, joka oli tuntunut voittamattomalta kaikille merenkulkijoille 300 vuoden ajan: Luoteisväylä. Tutkimusmatkailijat olivat olleet pitkään tietoisia Pohjois-Amerikan mantereen pohjoispuolelta kulkevan, Euroopan ja Aasian yhdistävän väylän olemassaolosta, mutta yksikään alus ei ollut onnistunut purjehtimaan kokonaan sen läpi. Amundsen hankki vahvan, 45-tonnisen aluksen, “Gjøan”, joka oli varustettu purjeilla ja 13 hevosvoiman moottorilla ja kesällä 1903 “Gjøa” otti suunnan Oslo-vuonosta ja valmistautui kuusihenkisen miehistönsä kanssa puhkomaan tiensä Luoteisväylän jäisten vesien läpi.
Tutkimusretki onnistui ja elokuussa 1906 “Gjøa” raivasi tiensä väylän viimeisten osuuksien läpi. Miehet olivat matkan varrella myös keränneet runsaasti tieteellistä tietoa, josta tärkeimmät liittyivät maan magneettisuuteen ja havaintoihin magneettisen pohjoisnavan täsmällisestä sijainnista. Sen lisäksi he olivat koonneet kansatieteellistä materiaalia Luoteisväylän varrella elävästä eskimoväestöstä.
Varhaisen onnistumisen rohkaisemana Amundsen kohdisti huomionsa pohjoisnapaan. Hän suunnitteli, että hän antaisi laivan jäätyä jäiden keskelle Beringin salmen pohjoispuolella, mutta taloudellista tukea oli vaikea saada. Syyskuussa 1909 saapui tieto, että amerikkalaiset Robert Peary ja Frederick Cook olivat päässeet pohjoisnavalle. Silloin Amundsen päätti siirtää tutkimusretkeä pohjoisnavalle ja yrittää sitä ennen päästä etelänavalle ennen Robert Falcon Scottia, joka oli jo matkalla Antarktikselle suuren retkikunnan johtajana.
Elokuussa Amundsen purjehti etelään "Framilla", jonka Nansen oli antanut hänen käyttöönsä. Päästäkseen Beringin salmen läpi laivojen täytyi tuohon aikaan kiertää Cape Horn ja siksi kukaan ei epäillyt suunnitelmien muuttumista, kun Fram matkasi etelään päin.
Kun alus pysähtyi Madeiralla, Amundsen ilmoitti retkikuntansa jäsenille, että he olivat menossa etelään, eivät pohjoiseen. Scottille lähetettiin sähke, jossa kerrottiin, että norjalainen retkikunta suuntasi kohti Antarktista. Siitä alkanut dramaattinen kilpailu kiehtoo ihmisiä vielä tänäkin päivänä.
Amundsen pystytti perusleirinsä Bay of Whalesiin. Se oli lähempänä etelänapaa kuin McMurdo josta Scott oli lähtenyt matkaan. Bay of Whalesin ja etelänavan välinen maasto oli kuitenkin tuntematonta, kun taas Scottin oli määrä kulkea maanmiehensä Shackletonin vuonna 1908 viitoittamaa reittiä. 19. lokakuuta 1911 Amundsen lähti perusleiristä mukanaan neljä kumppaniaan, neljä rekeä ja 52 koiraa. Amundsenin joukolla oli vain yksi päämäärä: päästä etelänavalle, ja nopeasti. Kaksi kuukautta myöhemmin tuo tehtävä oli suoritettu, viisi viikkoa ennen kuin Scott ja hänen uupuneet miehensä saapuivat etelänavalle ja löysivät Amundsenin lipun ja teltan.
Norjan lippu nousi etelänavalle 14. joulukuuta 1911. Norjalainen ryhmä oli ylittänyt vaarallisen Ross Barrierin ja päässyt jäätikköalueiden yhteen kietoman korkean vuorijonon juurelle. Matkan jatkaminen tuntui äärimmäisen vaaralliselta. Miehillä oli kuitenkin taitoa ja aimo annos onnea, joiden ansiosta he selviytyivät Heibergin jäätiköstä, ylittivät vuorijonon ja pääsivät etelänavalle johtavalle tasangolle.
Amundsenin tasoisella tutkimusretkeilijällä ei ollut enää suuria haasteita jäljellä, mutta oli vielä yksi asia, jonka hän halusi tehdä: tutkia Pohjoista jäämerta ilmasta. Hän toteutti vaativan tutkimusmatkan kahdella vesitasolla, N24:llä ja N25:llä vuonna 1925. Koneet joutuivat tekemään pakkolaskun jäälle sijainnin ollessa 88 astetta pohjoista leveyttä, mutta ryhmä onnistui saamaan toisen koneista uudelleen ilmaan ja palasi Huippuvuorille kolme viikkoa myöhemmin.
Amerikkalainen Lincoln Ellsworth oli rahoittanut vesitasoilla tehdyn tutkimusretken ja osallistunut sille yhdessä Amundsenin kanssa. Seuraavana vuonna Roald Amundsen johti yhdessä Ellsworthin ja italialaisen Umberto Nobilen kanssa ilmalaiva “Norgella” (Norja) suoritettua tutkimusretkeä Huippuvuorilta pohjoisnavan yli Alaskaan.
Tutkimusmatkailijat lensivät siihen saakka tuntemattoman alueen yli ja täyttivät viimeisen tyhjän kohdan maailmankartassa.
Arktisten alueiden tutkiminen oli Amundsenille koko elämä. Siitä tuli myös hänen kuolemansa. Kun Nobile kaksi vuotta myöhemmin lähti toiselle arktiselle lennolle “Norge” -ilmalaivan sisaraluksen “Italian” mukana, retkikunta katosi. Amundsen liittyi etsintäpartioon, joka lähti etsimään sitä. Toinen etsintäpartio löysi ilmalaivan ja Nobilen, joka oli elossa. Sen sijaan Amundsen ja hänen retkikuntansa eivät koskaan palanneet.