Vaikka alkuperäisiin viikinkiretkiin osallistui vain muutama alus, alusten määrä kasvoi vähitellen ja länteen, Englantiin, Skotlantiin, Ranskaan ja Irlantiin purjehtineisiin laivueisiin kuului monta sataa laivaa. Viikingit kiersivät rosvoina ja ryöstäjinä, ja herättivät kauhua niillä rannikkoseuduilla, joilla he kävivät usein. He olivat kuitenkin myös kauppiaita ja hallintomiehiä. He perustivat kaupunkeja, esimerkiksi Dublinin, ja siirtokuntia, esimerkiksi Normandiaan, Ranskaan. Vuosina 879–920 he asuttivat Islannin ja siitä tuli vuorostaan perusta Grönlannin asuttamiselle.
Vuonna 986 norjalaissyntyinen Erik Thorvaldsson, joka tunnettiin nimellä Erik Punainen, tutki Grönlannin lounaisosaa ja muodosti sinne siirtokunnan. Hänen pojastaan Leif Erikssonista (Leif Eerikinpojasta) tuli ensimmäinen eurooppalainen, joka laski jalkansa Pohjois-Amerikan maaperälle, ja ensimmäinen norjalaista syntyperää oleva tutkimusmatkailija, joka nykyään saa maailmanlaajuista tunnustusta.
Leif Erikssonin syntymäaikaa ja -paikkaa ei tunneta varmasti, mutta hänen uskotaan kasvaneen Grönlannissa. Saaga Erik Punaisesta kertoo, että hän nosti purjeet ja seilasi Norjaan vuonna 999, palveli kuningas Olav Trygvasonia jonkin aikaa ja seuraavana vuonna hänet lähetettiin takaisin Grönlantiin viemään kristinuskoa Grönlannin asukkaille.
Sen jälkeisestä tapahtumien kulusta on kaksi ajatussuuntaa. Toisen mukaan myrsky vei Erikssonin kurssista hänen ollessaan matkalla Grönlantiin ja siten hän päätyi täysin sattumalta Amerikan luoteisosan rannikolle vuonna 1000 ja oli siellä näin ollen melkein 500 vuotta ennen Kolumbusta. Grönlannista kertovan saagan mukaan Erikssonin tekemä löytö ei kuitenkaan ollut puhdas sattuma ja tuota saagaa pidetään yleisesti uskottavana. Saagan mukaan hän varusti laivansa tutkimusmatkalle ja purjehti länteen tavoitteenaan hankkia todisteita islantilaisen kauppiaan, Bjarni Herjulfssonin, väitteille. Vuonna 986 Herjulfsson oli joutunut rajun myrskyn vuoksi kauas kurssistaan Islannin ja Grönlannin välillä ja hän oli kertonut havainneensa kaukana lännen suunnassa mäkistä, runsasmetsäistä maata. Vaikka Herjulfsson oli luultavasti ensimmäinen eurooppalainen, joka näki Pohjois-Amerikan mantereen, hän ei koskaan astunut jalallaan sen rannikolle. Yleinen puhe mahdollisista löydöistä ja jatkuva viljelysmaan tarve innostivat Leif Erikssonia, joka osti Bjarnin laivan ja lähti kuuluisaksi tulleelle löytöretkelleen.
Näyttää siltä, että hän matkasi Bjarnin reittiä päinvastaisessa järjestyksessä ja laski maihin kolme kertaa. Ensimmäiselle paikalle hän antoi nimeksi Helluland eli kivimaa, jonka nykyään uskotaan olleen Labrador. Toinen pysähdyspaikka oli Markland eli Metsämaa, mahdollisesti Newfoundland. Kolmannen paikan täsmällinen sijainti on edelleen opillisen kiistelyn alainen asia, mutta se on voinut olla niinkin kaukana pohjoisessa kuin Newfoundlandin pohjoisosassa tai niin kaukana etelässä kuin Cape Codissa tai jopa vieläkin etelämpänä. Sille annettiin nimeksi Vinland. Eriksson ja hänen miehensä viettivät talven Vinlandissa, paikassa jota he kutsuivat nimellä Leifsbud-ir, ja palasivat Grönlantiin seuraavana vuonna eli vuonna 1001.
Seuraavan matkan tekeminen vastalöydetylle alueelle jäi Erikssonin veljen, Thorvaldin, tehtäväksi, sillä Leif Eriksson ei palannut sinne enää koskaan. Sen jälkeiset yritykset perustaa siirtokunta Vinlandiin eivät onnistuneet, koska viikinki-uudisasukkaiden ja syntyperäisten pohjoisamerikkalaisten välillä oli voimakasta eripuraa.
Vaikka monet yhä pitävät Christopher Kolumbusta Uuden maailman löytäjänä, Erissonin oikeus tuohon titteliin hyväksyttiin USA:ssa virallisesti, kun presidentti Lyndon B. Johnson kongressin yksimielisesti tukemana julisti lokakuun 9:nnen päivän “Leif Erikssonin päiväksi” – muistoksi ensimmäisen eurooppalaisen saapumisesta Pohjois-Amerikan maaperälle.