Unioni Tanskan kanssa

Monet rajaseutujen maatilat olivat tyhjentyneet ja tulot supistuivat. Muutamien historioitsijoiden mielestä Norjan talouden laskusuhdanteen syynä olivat ilmaston huonontuminen ja Hansaliiton valta. Toiset puolestaan uskovat, että maaperän jatkuva köyhtyminen myötävaikutti rappeutumiseen.
Taloudellisella taantumalla oli Norjalle myös poliittisia seurauksia. Tanskan merkitys tärkeimpänä Pohjoismaana kasvoi entisestään. Korkeimpiin valtion virkoihin nimitettiin tanskalaisia ja saksalaisia aatelismiehiä. Tilukset ja piispanpalatsit joutuivat yhä lisääntyvässä määrin ulkomaalaisten käsiin. Norjalainen aatelisto kuihtui. Norjan kansan kyvyltä puolustaa kansallista asemaansa vietiin vähitellen pohja.

Unioni Tanskan kanssa oli vahvistettu vuonna 1450 solmitulla sopimuksella. Kyseisen sopimuksen piti taata, että kuningasta valittaessa valta oli Norjan valtakunnanneuvostolla, mutta sitä ei koskaan noudatettu. Sopimuksen oli niinikään määrä toimia noiden kahden valtakunnan tasa-arvoisen aseman takuuasiakirjana. Se oli teoriaa, käytäntö osoittautui toisenlaiseksi.

Vuonna 1536 Norja lakkasi olemasta itsenäinen kuningaskunta. Se tapahtui Kööpenhaminan kansalliskokouksessa, jossa kuningas Kristian III lupasi tanskalaiselle aatelille, että Norja olisi siitä lähtien Tanskan kruunun alainen, kuten mikä muu tanskalaisten omistama alue tahansa. Norjan valtakunnanneuvosto lakkautettiin ja Norjan kirkko menetti autonomisen asemansa. Siitä lähtien tanskalaiset aatelismiehet saattoivat vapaasti ryhtyä oikeuden virkamiehiksi Norjassa ja myös ansaita tulonsa Norjasta.

Läheinen poliittinen yhteys Tanskan kanssa veti Norjan väistämättä mukaan sotiin, joita Tanska kävi Ruotsin ja Itämeren valtioiden kanssa. Se johti siihen, että Tanskan kuningas luovutti Norjan alueita Ruotsille: Jämtlandin ja Herjedalenin vuonna 1645, Båhuslänin ja Trondheimin läänityksen vuonna 1658. Viimeksi mainittu kuitenkin palautettiin Norjalle kaksi vuotta myöhemmin.

Kööpenhaminan säätykokous julisti vuonna 1660 Fredrik III:n kruununperijäksi ja asetti hänelle tehtäväksi antaa kuningaskunnille uusi perustuslaki. Näin nuo kaksi kuningaskuntaa oli yhdistetty absoluuttiseksi monarkiaksi, mikä vaikutti Norjan asemaan koko sen ajan, minkä noiden kahden valtion välinen unioni vielä kesti. Vaikka Norjaa hallittiin Kööpenhaminasta, kuninkaan valta ei useinkaan riittänyt. Todellinen valta oli valtion virkamiesten käsissä. Yleensä siitä oli etua Norjalle, sillä muutamat valtion virkamiehet alkoivat ymmärtää Norjan näkökantoja. Korkea-arvoisten norjalaisten virkamiesten mielipiteitä kuultiin usein erityisesti Norjaan liittyvissä asioissa.

Tuona aikana rakennettiin absoluuttisen hallinnon politiikka, jonka mukaan Tanskaa ja Norjaa tuli kohdella yhtenäisenä taloudellisena yksikkönä. Näin Tanska sai yksinoikeuden myydä viljaa Kaakkois-Norjassa (1737), ja Norjasta tulevan raudan myynnissä otettiin käyttöön vastaava monopoli Tanskassa. Kun vuonna 1662 otettiin käyttöön kaupunkien kaupankäyntiä koskevat erioikeudet, puutavarakauppa keskittyi kokonaan kaupunkeihin, joissa asukkaille myönnettiin yksinoikeudet hankkia puutavaraa viljelijöiltä ja sahanomistajilta. Pyrkimyksenä oli luoda kaupunkeihin varakas keskiluokka – ja tavoite saavutettiin.

Taloudellisen kehityksen vanavedessä syntyneessä keskiluokassa heräsi eräänlainen kansallinen tietoisuus, joka tuli erityisen näkyvästi esiin 1700-luvulla. Vaikka se johtui osittain kyseisen yhteiskuntaluokan voimakkaasta taloudellisesta kasvusta, ratkaiseva tekijä oli todennäköisesti se, että vastarinta vallanpitäjien pyrkimyksiä vastaan kasvoi näiden pyrkiessä tekemään Kööpenhaminasta noiden kahden valtion taloudellisen keskuksen. Norjalaiset kauppiaat eivät pystyneet kilpailemaan Tanskan pääkaupungissa sijaitsevien mahtavien kauppatalojen kanssa.
1700-luvun lopulla suurin osa maahan tuotavista tavaroista kuljetettiin Kööpenhaminan kautta. Kaakkois-Norjan puutavaran vähittäismyyjät vaativat yksimielisesti kansallisen pankin perustamisesta Norjaan ja samaan aikaan he tukivat johtavien virkamiesten vaatimuksia norjalaisen yliopiston perustamisesta. Vaatimuksiin ei suostuttu, sillä hallitus pelkäsi kaikkia toimia, jotka saattaisivat vahvistaa Norjan autonomiaa ja siten heikentää unionia. Ajan mittaan omasta yliopistosta ja omasta pankista tuli vähitellen kasvavan kansallisen tietoisuuden symboleita.

Suuntaus kiihtyi Napoleonin sotien aikana 1807–1814. Tanska–Norja oli liittoutunut Ranskan kanssa ja seurauksena syntynyt saarto eristi Norjan sekä Tanskasta että markkinoilta. Merenkulku ja puutavaran vienti pysähtyi ja nälänhätä runteli maata. Koska Norjaa ei enää voitu hallita Kööpenhaminasta, johtavista virkamiehistä koostuva hallintokomitea nimitettiin hoitamaan kyseistä tehtävää. Kuningas Frederik VI myöntyi vaatimuksiin oman yliopiston perustamisesta, ja hanke toteutui vuonna 1811. Kaikki nämä tapahtumat vaikuttivat osaltaan vuoden 1814 kulkuun.