Viikinkiaika

Viikinkiaika on Norjassa esihistoriallisten ajanjaksojen päättymisen rajapyykki. Tuolta ajalta ei käytettävissä kirjoitettua tietoa, joten kaikki mitä siitä ajasta tiedetään, perustuu suurelta osin arkeologisiin löydöksiin. Myös saagat valottavat aikakautta jonkin verran. Vaikka saagat on kirjoitettu muistiin myöhemmin, ne perustuvat kertomuksiin, jotka siirtyivät suullisesti sukupolvelta toiselle. Kokonaisuutena tarkasteltuna ne paljastavat, että viikinkiaika oli pohjoisessa epäilemättä esihistoriallisista kausista rikkain.

Monet oppineet laskevat viikinkiajan alkaneen Englannin koillisrannikon tuntumassa sijaitsevan Lindisfarnen saaren luostarin ryöstöstä vuonna 793. Osissa läntistä ja lounaista Eurooppaa viikinkejä pidetään vielä tänäkin päivänä julmina rosvoina, jotka kylvivät tuhoa tulella ja miekoilla. Se pitää paikkansa vain osittain. Viikingit liikkuivat myös rauhanomaisissa merkeissä, kävivät kauppaa ja perustivat siirtokuntia. Norjalaisia viikinkejä asettui asumaan Orkneyn saarille, Shetlannin saarille, Hebrideille ja Man-saarelle. Myös Pohjois-Skotlannin mantereesta ja Irlannista tuli heidän kotinsa ja Dublin, jonka viikingit perustivat 840-luvulla, oli pohjoismaalaisten hallussa vuoteen 1171.
Islannista ja Grönlannista norjalaiset viikingit löysivät asuttamatonta maata. He asettuivat sinne ja rakensivat yhdyskuntia. Nykyinen Islanti on suoraa perua viikinkiasutuksesta. Grönlannissa norjalaisyhteisöt kuitenkin hävisivät muutamaa vuosisataa myöhemmin – syistä, jotka ovat jääneet hämärän peittoon.

Viikingit rakensivat nopeita, helposti ohjattavia aluksia lukuisia tutkimusmatkojaan varten ja he olivat taitavia suunnistamaan valtamerten poikki. Nuo huimapäiset miehet matkasivat toistuvasti Amerikkaan ja takaisin, mikä on saavutus, joka todistaa heidän viikinkilaivojensa merikelpoisuuden. Saagojen mukaan Leif Eriksson löysi Vinlandin, "Hyvän Viinimaan", vuonna 1001, mutta nykyiset asiantuntijat vakuuttavat, että toiset viikingit olivat päässeet Amerikkaan ennen häntä. Viikinkiaika kulminoitui vuoteen 1066, jolloin Norjan kuningas Harald Ankara ja hänen miehensä kärsivät tappion Stamford Bridgen taistelussa Englannissa.

Norjan yhdistyminen
Alueet, jotka myöhemmin muodostivat Norjan, yhdistyivät vasta 800-luvulla. Niitä oli tosin yritetty yhdistää aiemminkin. Pääasiassa oli muodostettu kahdentyyppisiä yhdyskuntia: ”käräjiä” eli tings, jotka oli organisoitu yleiskäräjien, Alltingin, ympärille ja pieniä kuningaskuntia.

Yhdistymispyrkimyksiin on täytynyt olla useita syitä. Vähäisin niistä ei varmastikaan ollut se, että etenkin rannikkoalueilla asuvat viljelijät kaipasivat rauhaa ja jatkuvuutta. Rosvojoukot ja kotiin palaavat viikingit häiritsivät heitä toistuvasti ryöstelyillään. Rannikkoalueilla oli huomattavia rikkauksia, jotka koostuivat varastetuista ja ostetuista tavaroista. Pikkukuninkaat, jotka ristiinnaimalla luotujen sukulaisuussuhteiden ansiosta muodostivat tiiviin joukon, jolla oli paljon valtaa, istuivat turvallisesti “valtaistuimillaan”.

Vikenin – Oslo-vuonoa ympäröivien alueiden – pikkukuninkailla oli tärkeä osa yhdistymisprosessissa. Heidän valtansa kasvoi tasaisesti, kun alueet yksi toisensa jälkeen päätyivät heidän hallintaansa. Stavangerin lähellä Hafrsfjordissa oletettavasti vuonna 872 käydyn taistelun jälkeen kuningas Harald Kaunotukka vahvisti asemaansa hallitsemalla suuria alueita valtiosta. Yhdistymisprosessi jatkui kuitenkin vielä useiden vuosikymmenien ajan aiheuttaen ankaria taisteluita sotaakäyvien norjalaisten heimopäälliköiden ja norjalaisten sekä muiden pohjoisten kansojen välille. Yhdistymisprosessi on luultavasti viety päätökseen vuoteen 1060 mennessä.