Vuoden 1978 tasa-arvolain mukaan kaikenlainen sukupuoleen perustuva syrjintä on kiellettyä paitsi, jos se erityisesti edistää sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumista. Vaikka muodollisesti onkin käytössä periaate, jonka mukaan samasta työstä on maksettava sama palkka, norjalaisten naisten palkkataso on edelleen hieman alhaisempi kuin miesten.
Viime vuosisadan aikana naisten muodollinen ja todellinen tasa-arvo on lisääntynyt useimmilla aloilla. Vuonna 1888 naimisissa olevat naiset saivat kelpoisuuden oikeustoimien tekemiseen, ja vuosina 1918 ja 1927 lainsäädännössä he saivat samat oikeudet kuin miehet avioerotapauksissa, lasten holhouksessa ja omaisuusoikeuden osalta. Vuonna 1912 naiset saivat oikeuden toimia lähes kaikissa valtionhallinnon tehtävissä ja vuodesta 1938 heillä on ollut oikeus toimia kaikissa muissa tehtävissä paitsi papistossa ja armeijan palveluksessa. Vuonna 1952 naiset saivat täydet oikeudet toimia kaikissa virallisissa tehtävissä.
Naisten mukaantulo työmarkkinoille ja tämän seurauksena 1800-luvun lopulla alkanut taloudellisen aseman paraneminen loivat perustan naisten poliittiselle liikkeelle, jonka tavoitteena oli täysien yhteiskunnallisten oikeuksien saaminen naisille kaikilla aloilla. Järjestäytynyt naisasialiike teki ensimmäisen läpimurtonsa 1880-luvulla. Alkuvuosina naiset taistelivat äänioikeuden puolesta, jonka he saivatkin vuonna 1913. Sotien välisenä aikana perustettiin ammattiliittojen alaisuuteen lukuisia naisten ryhmiä. 1960-luvulla naisasialiike sai uutta vauhtia. Opiskelijavallankumoukset, ulkomailla orastavat naisten oikeuksia puolustavat liikkeet ja talouden nousukausi, joka lisäsi naispuolisen työvoiman tarvetta, lisäsivät norjalaisten naisten kiinnostusta sukupuolten väliseen tasa-arvokysymykseen ja johtivat entistä vahvemman naisasialiikkeen syntyyn.
Syntynyt uusi naisasialiike ei ollut niinkään kiinnostunut muodollisen tasa-arvon toteutumisesta vaan pyrki enemmänkin siihen, että naisilla olisi mahdollisuus vapaasti käyttää muodollisia oikeuksiaan.