Norjassa uskonnollisuuden ilmaisu on paljolti yksityistä: vaikka monet ihmiset toteavatkin uskonnon olevan heille tärkeä, he eivät kuitenkaan yleensä osallistu aktiivisesti yhteisöissä järjestettäviin hengellisiin tilaisuuksiin. Vaikka noin 88% väestöstä kuuluukin Norjan kirkkoon, vain 10% osallistuu jumalanpalveluksiin tai kristillisiin kokoontumisiin enemmän kuin kerran kuukaudessa.
Noin 5,9% Norjan väestöstä kuuluu muihin uskonnollisiin yhteisöihin ja noin 6,2% ei kuulu mihinkään uskonnolliseen yhteisöön. Suurimmat uskonnolliset ja elämänkatsomusta edustavat yhteisöt Norjan kirkon ulkopuolella ovat humanistiliike, jota edustaa Norjan humanistiliitto (63 000 jäsentä), Islam (60 000 jäsentä), helluntailiike (45 000 jäsentä), roomalaiskatolinen kirkko (40 000 jäsentä tai enemmän), evankelis-luterilainen vapaakirkko (20 000 jäsentä), metodistit (13 000 jäsentä) ja muutamat muut pienemmät vapaakirkot.
Norjan kääntyminen kristinuskoon alkoi noin vuoden 1000 tienoilla, jolloin maa joutui kauppasuhteiden ja viikinkiretkien seurauksen tekemisiin kristinuskoa tunnustavan Euroopan kanssa. Anglo-saksilaisen kirkon sekä Saksan ja Tanskan harjoittama lähetystyö auttoi osaltaan kristinuskoa saamaan jalansijaa perinteisen norjalaisen mytologian ja saamelaisten luonnonuskonnon sijaan.
Kristillinen Norja kuului roomalaiskatoliseen kirkkoon aina vuonna 1537 tapahtuneeseen uskonpuhdistukseen saakka. Maallikkojen saarnakielto purettiin vuonna 1842, mikä johti useiden vapaakirkollisten liikkeiden syntyyn ja vahvaan maallikkoliikkeeseen Norjan kirkon sisällä. Siten Norjan kirkkoon liittyy läheisesti konservatiivinen kristillinen tulkinta ja aktiivinen lähetystyö.