Norjassa on protestanttinen valtionkirkko, jonka johdossa on kuningas ja jonka ylin lainsäädäntöelin on Stortinget. Kuninkaallisen perheen edellytetään harjoittavan evankelis-luterilaista uskontoa.
Käytännöllisesti katsoen kuningas vastaa valtioneuvostossa kirkkoa koskevasta valtion valvonnasta. Hallinnollinen vastuu on kulttuuri- ja kirkollisten asioiden ministeriöllä, kun taas Stortinget (Norjan kansankäräjät) vastaa kirkkoa koskevasta lainsäädännöstä ja budjeteista. Hallitus nimittää kaikki piispat ja rovastit. Ylin kirkollinen elin on yleinen kirkolliskokous.
Norja oli roomalais-katolinen maa aina uskonpuhdistukseen saakka, jolloin 1537 annetun kuninkaallisen asetuksen myötä otettiin käyttöön protestanttinen uskonto ja perustettiin Norjan kirkko. 1700-luvulla Norjan kirkkoon vaikutti pietismi, joka oli Saksasta lähtöisin oleva yksilökeskeinen, luterilainen herätysliike. Siinä korostettiin henkilökohtaisen uskon ja toiminnan välistä yhteyttä. Pietistit pyrkivät aktiivisesti tuomaan jokaisen yksilön elämään kristillisen uskon ja etiikan esimerkiksi ottamalla käyttöön konfirmaatioseremonian (1736) ja kansankoulut (1739). Kyseisenä ajanjaksona Norjan pietistit osoittivat suurta kiinnostusta erityisesti Grönlannissa ja Pohjois-Norjan saamelaisalueilla tapahtuvaa lähetystyötä kohtaan.
1600-luvun alkupuolelta lähtien oli vallitsevana luterilainen ortodoksisuus, eikä maassa pitkään aikaan sallittu muuta kuin Norjan kirkon tunnustamaa uskontoa. 1800-luvulla Norjassa tapahtui hengellinen herätys, kun Raamattua alkoivat saarnata vihkimättömät, pappiskoulutusta vailla olevat maallikkosaarnaajat, joilla ei ollut virallisten kirkollisten piirien hyväksyntää. Maallikkojen saarnakielto lakkautettiin vuonna 1842. Pietistit saivat yhä vahvemman jalansijan 1800-luvun evankelisessa herätyksessä ja vastustivat pappisvihkimyksen saaneiden kirkonmiesten innotonta uskonnollisuutta vastaan. Toisin kuin Tanskan ja Ruotsin kirkot, Norjan kirkko oli tuona aikana vahvasti pietismin ja vahvan maallikkoliikkeen vaikutuksen alainen.
Maallikkoliikkeen ihanteet ja sen konservatiivinen kristinuskon tulkinta alkoivat vähitellen vaikuttaa myös Norjan papistoon. 1900-luvulla Norjan kristillisyydelle oli tunnusomaista liberaalin ja konservatiivisen leirin väliset jännitteet. Leirit erosivat toisistaan erityisesti suhtautumisessaan Raamatun historian tutkimukseen. 1980-luvulta lähtien kirkkoa ja teologiaa koskevien mielipiteiden moninaisuus on lisääntynyt.
Maallikkosaarnaamisen laillistaminen on avannut oven myös erilaisille vapaille kristillisille suunnille, joista suurin on helluntailiike. Muita merkittäviä vapaita suuntia ovat Norjan evankelis-luterilainen vapaakirkko ja Norjan baptistikirkko. Norjaan vuonna 1850-luvulla uudelleen perustetun roomalaiskatolisen kirkon kannatus on nousussa ja sen seuraajien määrä on kasvanut.