Oikeuslaitosta pidetään perinteisesti hallinnon kolmantena haarana. Norjan yleiset tuomioistuimet käsittävät korkeimman oikeuden (Høyesterett), korkeimman oikeuden valituskomitean (Høyesteretts kjæremålsutvalg), muutoksenhakutuomioistuimet (lagmannsrettene), käräjäoikeudet (tingrett) ja sovittelutuomioistuimet (forliksrådet) sekä tietyt erityistuomioistuimet. Norja on jaettu kuuteen lainkäyttöalueeseen (lagdømmer) ja 15 tuomiokuntaan (lagsogn).
Oikeuslaitos on suhteellisen itsenäinen hallinnon osa. Sillä on kahdenlaista poliittista merkitystä: se toteuttaa Stortingetin (Norjan suurkäräjät) hyväksymiä lakeja ja valvoo lainsäädäntövaltaa ja toimeenpanovaltaa niin, että nämä vastaavat aiemmin hyväksyttyjä lakeja.
Oikeuslaitos voi hylätä Stortingetin hyväksymän lain, jos se on ristiriidassa maan perustuslain kanssa. Tämä oikeus “sensuroida” Stortingetia ei pohjaudu perustuslakiin ja on siten ristiriitainen. Sitä on käytetty muutamia kertoja vuosien 1884-1918 välisenä aikana, jolloin korkein oikeus esti joidenkin radikaalien lakiuudistusten läpiviennin. Siitä lähtien oikeuslaitos on ollut haluton käyttämään tätä oikeutta. Kaikilla yleisen oikeusjärjestelmän tasoilla on valtuudet tutkia säädösten laillisuus, joskin tällaisissa tapauksissa asia päätyy aina korkeimpaan oikeuteen saakka.