Norja on jaettu 19 lääniin ja 430 kuntaan (2009). Valtio on delegoinut läänin- ja kunnanhallituksille itsehallintovallan, joka on määritelty lainsäädännössä, ei perustuslaissa.
Valtion suorina edustajina paikallistasolla toimivat maaherran toimistot.
Kunnat ovat paikallishallinnon tärkeimmät yksiköt. Ne vastaavat ala-asteen ja yläasteen koulutuksesta, sosiaalipalveluista, kuntien tienpidosta, vedestä ja viemäröinnistä sekä kaavoitusta koskevista määräyksistä. Kunnilla on myös hallinnollinen vastuu toisen asteen oppilaitoksista ja monista teknisistä palveluista. Kaikki nämä hallinnon tasot saavat osan tuloistaan paikallisveroina, maksuina ja paikallistason liikkeenjohdon kautta ja loput määrärahoina keskusviranomaisilta ja muilta julkisilta tahoilta.
Perinteiselle hallinnolliselle läänijaolle luotiin pohja jo keskiajalla ja viikinkiajalla, jolloin paikallisella “fylkestingetillä” (lääninhallitus) oli huomattava valta. Keskiajalta peräisin oleva paikallinen itsehallintojärjestelmä vähitellen hajosi, kun Norjasta tuli yksi yhtenäinen alue. Tanskan kanssa solmitun unionin jälkeen hallinto keskitettiin kuninkaan alaiseksi. Vuonna 1837 paikallinen kuntien itsehallinto otettiin uudelleen käyttöön.
Läänien ja kuntien johdossa ovat vaaleilla valitut hallitukset, joiden jäsenet valitaan aina neljän vuoden välein. Edustajien valtakirjat myönnetään suhteellisen edustuksen periaatteen mukaisesti ja niiden määrä vaihtelee voi olla 13 (kunnanhallitukset), 25 (lääninhallitukset) tai 85. Hallitusten johdossa on toimeenpanokomitea, joka koostuu pormestarista ja kaikkien kyseisen hallituksen puolueryhmien edustajista. Muutamissa poikkeustapauksissa, pääasiassa Oslon ja Bergenin osalta, käytössä on parlamentaarinen hallintomuoto ja siten puoluepohjainen paikallishallinto.
Norjan lääninhallintoon kuuluu 18 lääniä (Osloa ei katsota perinteiseksi lääniksi) ja se perustettiin 1975 hallinnollisen tason luomiseksi valtion ja kuntien välille. Vuoden 1967 kuntaliitos-uudistuksen jälkeen kuntien määrä on vakiintunut 420-440:n tuntumaan.